Lämpöä ja lopun alkua

Työpaikan BBQ-istujaiset viime sunnuntailta. Paula, Tiina & Mervi ja takana Sunday Dancer.

 Niin se vain alkaa tämäkin työrupeama pikkuhiljaa kääntyä kohti loppuaan. 180:stä työpäivästä on jäljellä enää kolme ja se, jos mikä tuntuu hassulta. Kenellekään ei varmaan jäänyt epäselväksi, että tämän blogin idea katosi jo aikoja sitten: ei vain tällä kertaa antaneet resurssit periksi aktiiviseen blogipäivittelyyn. Jos olisin saanut kirjoitettua useamman kerran viikossa, olisi blogi käynyt ehkä liiankin tylsäksi, sillä arkea täälläkin eletään, vaikka kylläkin vähän tapahtumarikkaampaa, kuin siellä koto-Suomessa. Harvoin kirjoitettuna asiaa taas tuntuu olevan niin paljon, ettei kaikkea saa millään muotoiltua yhdeksi järkeväksi tekstiksi. Kuten luonteeseeni kuuluu, kultaista keskitietä oli taas kerran hyvin hankala löytää. Pahoitteluni siitä.

Kohta on siis puoli vuotta eletty Australian maaperällä. Aika on tuntunut lentävän kuin siivillä, vaikka toisaalta taas päivät ovat olleet peruskaavaltaan hirmuisen samanlaisia. Kuutena päivänä viikossa käydään radalla, sunnuntaisin hevosten vapaapäivä, jolloin ohjelmaan kuuluu vain normaalit tallihommat. Itse olen jatkanut samalla linjalla, kuin alussakin: n. yksi vapaapäivä per kuukausi. Työpäivät venyvät helposti pitkiksi ja tunteja on viikossa tullut lähes poikkeuksetta 50-65. Toisaalta, tuntipalkallisena ei yhtään hullumpi diili, vaikkei täältä siltikään miljonäärinä palata, laskut kun löytävät tiensä myös tänne.

Kisojen sträppäysringistä juuri ennen lähtöä.

Tulin viimein myös siihen lopputulokseen, että ratalisenssiä (lisenssi, jolla saa treenata hevosia pääradalla) en ratsasta. Hevosia olisi kyllä ratsastettavaksi ollut ihan niin paljon, kuin olisin halunnut, mutta tämä oli täysin oma valintani, mikä keräsi aluksi täällä päässä myös kummastusta. Vahvistuksen päätökseeni sain monena aamuna pyöröaitauksessa työstäessäni nuoria hevosia: tämä on se, mitä haluan tehdä ja se mistä tykkään. Haluan keskittyä nuoriin ja koulutettaviin, eikä mikään ole niin hienoa ja palkitsevaa kuin konkreettisesti nähdä hevosen kehittyvän. Maksimi ratsastusmäärä itselleni jäi kolmeen hevoseen per päivä, mikä oli meikäläiselle ihan tarpeeksi. En koe saavani siitä juuri mitään, että ratsastan mahdollisimman monta hevosta päivässä ja vielä siten, etten saa rauhassa paneutua hevoseen. Kuten sanoinkin monelle, psyykkinen puoli otti minulla vastaan ennen fyysistä, sillä mikään ei ole niin turhauttavaa, kun koittaa kiireessä ratkoa hevosen ongelmia, koittaa ratsastaa sitä paremmaksi ja todeta seuraavalla kerralla, että viimekertaisesta ei ole ollut mitään hyötyä, sillä luultavasti joku muu on ratsastanut hevosen siinä välissä. Moni kun täällä ratsastaa ns. ”liukuhihnalla”, sen enempää hevoseen itseensä perehtymättä. Ja se riittää täällä: tärkeintä on, että hevonen tekee sen työn minkä valmentaja on sille määrännyt. Ratsuihmiselle normaaleihin asioihin, kuten suoruuteen, rentouteen, pehmeyteen, yhteistyöhalukkuuteen ja tasaisuuteen ei täällä kiinnitetä huomiota yhtään niin paljon, vaikka jotkut valmentajat haluavatkin kuulla, miten hevonen meni. Aikaa ei kuitenkaan ole ”tuhlattavaksi”, eli ongelmia ei lähdetä sen kummemin ratkomaan, vaan koitetaan kehittää hevosen fyysistä kuntoa laaditun ohjelman mukaisesti. Ja se jos mikä taistelee omia periaatteitani vastaan. Toiseksi myös kroppani ilmoitti mielipiteensä ratsastuksesta: asento on fysiologisesti liian raskas polvilleni ja alaselälle, joiden hoitoon olen täällä käyttänyt satoja dollareita ja kärsinyt silti jatkuvista nivel- ja lihassäryistä. Ongelmat vähenivät heti, kun vähensin ratsastuksia ja nyt olen tyytyväisenä työstänyt viimeiset viikot vain nuoria maastakäsin. Loppuajaksi valmentaja kuitenkin tarjosi Swan Valleyssa asuvaa, vanhempaa kilpahevostaan ratsastettavaksi, jonka kanssa saa rauhassa tehdä puskatyöskentelyä tai vääntää ”koulua” (niin, se on hyvin suhteellinen käsitys tuo kouluratsastus laukkahevoselle ;) kenguruiden seassa.

Keskustasta, joen rannalta. 

Vaikka vihdoin ja viimein pääsin tekemään täyspäiväisesti töitä hevosten kanssa, mistä olen jo pitkään haaveillut, olen tullut kuitenkin siihen tulokseen, ettei ainakaan tämä laukkaurheilu taida olla se ”minun juttuni”. Vaikka päivät pyöriikin täysin noiden karvaisten nelijalkaisten ympärillä, joskus tuntuu että tässä lajissa raha ja aika ratkaisee niin monta asiaa, jopa hevosten kustannuksella, ettei oma psyyke ja ymmärrys sitä täysin jaksa. On niin paljon asioita, joita tekisi itse toisin ja koska asioihin ei ole juurikaan mahdollista vaikuttaa, sitä tulee tehtyä töitä usein hammasta purren. Illat sitten meneekin taas päivän sulattelussa ja rauhoittuessa, Paulalle tilittäessä ja nukkuessa. Ihmiset täällä kun ovat joissain asioissa vähän vanhanaikaisia: asiat nyt vaan tehdään näin, kun ne on aina tehty näin, ilman sen ihmeellisempiä perusteluja. Tottakai täällä on myös paljon hyviä asioita ja ideoita, sekä olen oppinut uutta ihan hirveästi, mutta joskus vain tekisi mieli hakata päätä seinään ja huutaa: ”EI NÄIN!”.

Yksi TOP 5:sen listalle pääsevä ärsytys on paikalliset hevoslääkärit ja -klinikat. Otetaan tähän vaikka esimerkiksi yksi juuri ratsukoulutetuista nuoristamme, Bob. Arka, mutta yleisesti otten mukava ja yhteistyöhaluinen Bob heittäytyi todella raivostuttavaksi kolmannella pyöröaitauskerralla. Ei suostunut liikkumaan, yritti jäkittää portille ja jos liikkui, juoksi päin seiniä. Lähdin taluttamaan ruunaa kotiin ja tajusin nopeasti, että poika ontui. Oli luultavasti kolhaissut vasemman lapansa pyöröaitauksen seinään tai reväyttänyt jotain, sillä ontuminen tuli selvästi ihan vasemman etujalan yläosasta, sillä liike oli tuon jalan osalta todella lyhyttä ja rajoittuneisuus näkyi hyvin lavan liikkeestä. Sanoin asiasta valmentajalle, joka vasta parin päivän jälkeen sai aikaiseksi tilata eläinlääkärin paikalle, kun hevonen ei todellakaan ollut seuraavana päivänä työkuntoinen. No, pidin itse kyseisen iltapäivän vapaata kun eläinlääkäri kävi ja seuraavana päivänä kun menen katsomaan ruunaa, mikä jaardissa odottaakaan. Hevonen, jonka oikeaan TAKAKAVIOON on pyöräytetty liimaside. Ei, vaikka hevoset reagoivatkin ontumalla välillä ristikkäisiä jalkoja, niin viimeiseksi tuossa kaviossa mitään vikaa oli. Kysyn valmentajalta asiasta ja saan vastaukseksi jotain epämääräistä sepustusta, että ”sillä oli luultavasti kavio vähän kipeä”. Ja taas kerran poksahti päästä yksi suoni, hakkasin päätä seinään, nielin kiukun ja jatkoin töitä. Muita eläinlääkärien neronleimauksia ovat olleet mm. (akuutissa vaiheessa olevan) kaviokuumepotilaan päivittäiset kävelylenkit asfaltilla, klinikalla hevosten tutkimattajättäminen, jos hevonen ei olekaan juuri sillä hetkellä adrenaliinin voimin ontunut niin pahasti kuin normaalisti, lannehalvaushevosen laukkuuttaminen radalla ilman lämmittelyä (täkäläisten mukaan ravaaminen aiheuttaa lannehalvausta!)... Näistä saisi lähes loputtoman listan.

Asiaa töistä ja hevosista olisi ihan kyllästymiseen asti. Hevosista huolimatta täällä eletään myös ”normaalia” elämää, vaikka se onkin vähän vähemmälle jäänyt. Asuinpaikkana tykkään Perthistä kauheasti ja moninainen keskusta herättääkin välillä todellisen kulttuurinkaipuun. Teatteriin asti en ole vieläkään täällä päässyt, mutta sen lupaan tehdä vielä ennen kuin Suomeen palaan. Ehdottomasti hienoin tapa viettää iltapäivää, on nousta bussiin, suunnata keskustaan ja kuljeskella ympäriinsä Streeton's Cafén cappuccino kädessä. Ihmisiä ja vilinää riittää, mutta kaikesta huolimatta keskusta tuntuu juuri sopivan kokoiselta ja kotoisalta.

Keskustaa Kings Parkista käsin.

Maana tämä Australia on siis oikein leppoisa ja huoleton. Siinä olikin aluksi vähän sopeutumista, kun on Suomessa tottunut että kaikki asiat hoidetaan todella kaavamaisesti, asiakaspalveluun panostetaan ja kaikesta voi aina reklamoida tai antaa palautetta jos palvelu tai tuote ei miellytä. Täällä huomaa nopeasti, että siihen tyydytään mitä saadaan, ei kukaan täällä jaksa lähteä asioista sen enempää valittamaan. Ehken nyt suoraan puhuisi välinpitämättömyydestäkään, mutta tietyllä tapaa kulttuuri on vähän eri kuin Suomessa. Tätä on ollut havaittavissa myös esimerkiksi juuri näiden luonnonkatastrofien osalta: niin kauan kuin itselle ei satu mitään, mitä sitä turhaan stressaamaan muidenkaan asioista. Vaikka itäpuolen tulvat pääsivät ”jopa” tällä puolella maata televisioon ja sanomalehtiin, voisin vain kuvitella mikä kohu Suomessa moisesta olisi syntynyt, mikäli siellä jotain tällaista olisi sattunut. Tuntuu, että kaikki mitä täällä tapahtuu, kantautuu tietoon helpommin jopa Suomen kautta, eipä näitä täkäläisiä niin kovasti tunnu kiinnostavan. Samoin tässä lähialueella piinasi taas muutama viikko sitten astetta isommat puskapalot ja n. 60 taloa/tilaa paloi, enpä kuullut täällä juuri kenenkään paikallisen siitä puhuvan. Meikäläinen sitten täällä on itsekseen Googletellut ja pohdiskellut asioita muidenkin puolesta. Ja kyllä on täytynyt todeta, että on se elämä siellä Suomessa niin paljon turvallisempaa ja rauhallisempaa. Täällä kun ei koskaan tiedä, missä on taas iso metsäpalo, tulva, tornado tai muu luonnonkatastrofi, jolle ei ihminen mahda mitään. Toisaalta tämänkin tiedon kanssa oppii varmasti elämään, mutta lintukodosta tänne pöllähtäneenä on pakko myöntää, että jotkut asiat tuntuvat jopa pelottavilta, kun niitä alkaa enemmän miettiä.

Like an Arrow, meikäläisen kenttäponi. ;)

Mutta nyt on pakko mennä nukkumaan, että jaksaa rutistaa vielä viimeiset työpäivät kunnialla läpi! Pakko oli kuitenkin vähän kirjoitella epämääräisiä kuulumisia täältä +35 asteen helteestä. Ja jottei elämä kävisi liian tylsäksi, varattiin jo Paulan kanssa lentoliput Balille ensi viikon tiistaiksi. Koitan tässä lähiaikoina kirjoitella lisää, kunhan jaksan ja kerkeän. Paljon on asioita ja tapahtumia, mistä en ole kerinnyt mainita välttämättä edes Facebookissa. Tulevaisuudesta kuitenkin sen verran, että Suomen kamaralle laskeudun huhtikuussa ja kesäksi lupauduin taas näyttämötaiteen pariin, vuorossa Rauman Iltanäyttelijöiden ”Mistä rakkaus alkaa”. Palailen asioiden pariin ASAP!

Sirkkojen siristyksen saattelemana Australia kuittaa. Pitäkää huolta itsestänne!

H