Tiivistettyä blogia

Kuten on varmaan sanomattakin selvää, taas kerran on jäänyt tämä blogikirjoitus vähemmälle. Viime kirjoitus-kerran jälkeen on tapahtunut yhtä sun toista ja kaiken kirjoitus veisi vähintäänkin saman sivumäärän, kuin Raamattu. Ascotin Hevosihmemaa, kuten tämä paikka nyt on ristitty, ei nuku koskaan.

 

Pikaisesti tiivistettynä:

• BB-taloon saapui uusi asukas: Riina. Riina tuli hetkeksi töihin samalle tallille, jossa minä työskentelen, kunnes viikon jälkeen vaihtoi naapuriin töihin. 
•  Pari viikkoa sitten taloon asettui myös Mari, jonka reissu valitettavasti loppui tältä osin lyhyeen. Murtuneen peukalon takia Mari suuntaa keskiviikkona takaisin Suomeen, mutta on luultavasti tammikuussa palailemassa hoodeille, kunhan käsi on taas kunnossa.
•  Lämpötilat ovat nousseet. Aamuisin alkaa olla jo lämmintä ja päivällä ollaan parhaimmillaan käyty +39 asteessa. Ensimmäisten todella lämpimien päivien jälkeen päätin, että muuta Jessikan uuteen taloon, kun siitä kerran on huone vapaana. Tappajahämähäkkejä kuhiseva ja ilmastoimaton BB-talo on nyt vaihtunut omalla huoneella, ilmastoinnilla ja pesukoneella varustettuun luksuskämppään.
•  Noin puolitoista kuukautta sitten aloin ratsastella näitä täysiverisiä. Tällä hetkellä ratsastan n. 1-2 päivässä ja joinain päivinä en yhtään, mutta tämä on hyvin sopiva määrä tässä vaiheessa, kun muuten työtunteja kerääntyy aina päivää kohden n. 8-10. Voin sanoa, että vähän on erilaista kuin normiponien kanssa, mutta pikku hiljaa se tekniikka kehittyy. Ottaa myös huomattavasti enemmän kunnon päälle, kun ratsastaa jatkuvasti keventäen tai kevyessä istunnassa. Sen lisäksi on tässä kuukauden aikana istuttu sen verran monissa pystyynhyppelyissä ja pukeissa mukana, ettei varmaan pariin vuoteen ole yhteensä oltu! Ja alas ei ole (vielä) tultu kertaakaan. Että jos ei muuta jää ratsastuksen osalta sinne Suomeen vietävää, niin ainakin tasapainon pitäisi kehittyä. On muuten vähän vikkelämpiä liikkeissään nämä täysiveriset, kuin yksikään normipoku Suomessa! Ratalisenssin suoritus oli edessä tässä muutaman viikon sisällä, joten sitten pitäisi siirtyä ihan pääradalle treenaamaan tuon takaradan sijaan.
• Työrintamalla menee mukavasti. Työmäärä ja vastuu ovat lisääntyneet jatkuvan tasaisesti. Päivät ovat välillä pitkiä ja illalla usein väsyttää, joten tässä suurin syy, miksei täältä päin ole mitään järjettömiä romaaneja enää kuulunut. Hevos- ja valmennustietous on kehittynyt hurjasti ja olen nähnyt täällä enemmän asioita käytännössä kuin olisin ikinä voinut kuvitellakaan. Hevosia on aivan laidasta laitaan: on normisäpäköitä tapauksia, perustäykkäreitä, jotka ovat suht varmoja käsitellä (voiko näistä edes käyttää sanaa varma?!) ja sitten on näitä totaalisia sekopäitä. Ikinä ei tiedä mihin suuntaan räjähtää ja miksi, kiihtyminen tapahtuu nollasta sataan alle sekunnissa, sitten riehutaan, hypitään, pukitellaan ja loikitaan, juostaan päin seinää ja yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta lamaannutaan ja tajutaan, että "Hei mä en kuollutkaan!" Näiden kanssa on parasta vain hengata rauhassa narun päässä, koittaa pysyä mukana ja odottaa että tilanne tasaantuu. Joukkoon mahtuu todella älykkäitä yksilöitä, mutta myös tapauksia, joilla tuntuu olevan vain yksi aivosolu ja sekin käskee juosta eteenpäin tai ylöspäin. ;) Ratsastuksen kannalta näillä on paha tapa kaataa itsensä pelästyessään. Hyppäävät siis liian suoraan pystyyn ja sitten tullaan ryminällä alas. Voisi sanoa, että näitä tapahtuu valitettavasti melkein päivittäin; joko ratsastajan kanssa tai ilman. Kumma kyllä, hevoset selviävät usein vammoitta, mutta ratsastajat ottavat usein vähän osumaa 500-kiloisen kaverin tullessa päälle.
•  Hyvä luottotyökaverini Paula vaihtoi myös naapuriin töihin, samaan paikkaan kuin Riina. Voin sanoa, että on tässä vähän oltu kusi sukassa, kun suksi ei luista läheskään yhtä liukkaasti. Meillä on taas vaihteeksi hieman alimiehitystä töissä, eikä tunkua ole. Monelle tahti on liian kova ja ensimmäisen viikon jälkeen iskee totaaliuupumus. Helpompiakin paikkoja on, joten moni vaihtaa työnantajaa. Itse olen ottanut tämän tietynlaisena haasteena, vaikka välillä onkin päiviä, että pää tuntuu räjähtävän ja olen pakkaamassa laukkuja Suomen lentoa varten. Näiden vastapainoksi on kuitenkin päiviä, jolloin saa paljon kiitosta ja työ on enemmän kuin antoisaa, enkä vaihtaisi sekuntiakaan pois. Ja näitä on onneksi enemmän. Ja siis Paulan vaihto ei suinkaan johtunut tästä yleisimmästä ilmiöstä, vaan neitokainen kaipaili enemmän ratsastusta ja siinä toivon mukaan pääsee nyt myös kehittymään! :) Tällä hetkellä olen ainut suomalaisten edustaja meidän firmassa.
•  Liisa ja Ville lähtivät jatkamaan matkaansa Pariisin kautta Suomeen. Onneksi ovat palailemassa tänne vielä alkuvuodesta, vaikkakin jatkavat täältä vielä Itärannikolle. Samoin superpersoona Jenni alias Texas on palaamassa koto-Suomeen torstaina viisumin loppuessa. Ei tässä voi kun etukäteen jo pelätä, kuinka hiljaista tänne tulee. Yhteisistä illanistujaisista yleensä huolehtinut Tex on toiminut myös usein meikäläisen perseelle potkijana ja lähes joka aamu ollaan pidetty Suomi-Mafiaa pystyssä ratavarikolla, kun kerta varikkonaapureita ollaan. Hyvällä ei aina katsota, kun jauhetaan kiireisimpiä uutisia suomeksi toisillemme huudellen. ;)
• Tukihenkilömme Mervi vaihtoi pariksi kuukaudeksi maisemaa ja lähti Albaniaan ratsastelemaan hevosia. Kyllä tässä vähän kateus iskee, kun ranta on kuulema kilsan päässä ja osa hevosista kiitolaukataan rannalla. Täältä kun joutuu ajamaan vajaa tunnin rannalle, jos hevosten kanssa meinaa lähteä. Okei, en valita kyllä siitäkään. :D
•  Työnarkomaniudesta en ole päässyt eroon täälläkään. Vapaapäivän suostun pitämään n. kerran kolmessa-neljässä viikossa. Yleensä viikolla pidän kaksi iltapäivävapaata, joten se tasaa vähän. Ihmiset on jo pikku hiljaa alkaneet oppia, että meikäläistä ei kannata edes sen kummemmin houkutella illanistujaisiin, sillä jos käy niin hyvä tuuri, että jaksan ilmaantua hetkeksi paikalle, baariin ei meikäläisestä kuitenkaan ole. Baarissa olen käynyt viimeksi...yli kuukausi sitten ja silloinkin taisin olla jo yhdeltätoista kotona. :D
• Koto-Suomea on tullut nyt myös välillä ikävä. Eniten juuri rakkaita tukikohtiani, Rauman Kaupunginteatteria ja Putkaa, eli juuri niitä ihmisiä, joiden kanssa on eniten tullut viime vuosina hengattua. Monta kertaa olen iltaisin miettinyt, että päivän kruunaisi vielä mozzarella-tikut ja aurakerma-perunat Vistassa teatteriporukan kanssa, sekä sen jälkeen muutama olut Putkassa karaoken merkeissä. No, onpahan ainakin jotain mitä odottaa kun sinnepäin takaisin tulee. :) Miutta aion ottaa tästä ajasta kaiken irti, kun kerta tänne asti on lähdetty!
•  Elämä on täällä muuten aika mallillaan. Päivärytmi on jo hyvinkin rutiinina, eikä 2:45 herätykset tunnu enää missään. Viimeistään kahdeksalta on illalla jo sängyssä, joten jää siihen hyvin muutama tunti aikaa levätä. Ja päivällä sitten vielä aamu- ja iltatallin välissä päikkärit jos siltä tuntuu. Vähän olen onnistunut töistä stressiä ottamaan, mutta kunhan malttaa jättää työasiat tallille, niin saa tämänkin elämäntyylin pidettynä yhtä rentona kuin se alussa oli. Ruokailutottumukset ovat muuttuneet parempaan suuntaan ja liikunnan määrä on moninkertaistunut, joten painoa on tippunut tänne tulon jälkeen 6-7 kiloa. Rusketus alkaa myös olla aika hyvä, joten taidan pitää lupaukseni ja todellakin tulla Suomeen rantakunnossa ja ruskettuneena. ;)  
• Aivotyöskentelyä, eli ajattelua, olen harrastanut viime aikana hurjasti. Alustavia suunnitelmia alkaa olla keväälle / seuraavalle vuodelle, mutta kuten esimerkiksi Paula on täällä varmaan jo todennut, meikäläisen suunnitelmat ja ajatukset muuttuvat yhtä nopeasti kuin näiden ponien mieli, joten siihen ei ole hirveästi luottamista. Joten tarkemmat faktat tulossa myöhemmin, kunhan asioihin tulee varmuutta! Sen verran on alustavasti keritty lyömään lukkoon, että alkuvuodesta olisi tarkoitus suunnata Balille reiluksi viikoksi Paulan kanssa vähän revittelemään. :)

 

Tässä vähän viime aikojen tapahtumia tiivistettynä. Nyt taidan mennä laittamaan pyykit ulos kuivumaan ja painua sitten nukkumaan, että jaksaa taas skarpata yleensä tuon viikon kiireisimmän päivän, eli maanantain. Australia kiittää ja kuittaa!

H

Potkuja ja palkankorotuksia

En uskonut lyhyessä ajassa oppivani itsestäni näin paljon, saatika huomaavani muutoksia, joita minussa on tapahtunut. Tällä hetkellä sitä elää elämää, josta tajuaa haaveillensa jo kauan, kuitenkaan tiedostamatta sitä. Olen aina ollut sitä mieltä, että haluan tehdä työtä, mikä on minulle enemmän kuin pelkkä työ. En voisi kuvitellakaan istuvani toimistossa 8-16 tehden työtä, mikä on "ihan ok" ja alkaa vasta vapaa-ajalla tehdä sitä mistä oikeasti tykkää. Nyt kun hevoset ovat minulle täyspäiväinen työ, jää oikeasti aikaa myös vain olla. Ei tarvitse ensin tehdä pitkää päivää muualla hampaat irvessä ja väsyneenä raahautua illalla räntäsateeseen ratsastamaan muutama hevonen -yleensä palkatta-, vaan vietän päivästäni töissä 8-10h hevosten parissa -ja siitä saa palkkaa-, jonka jälkeen voi tehdä ihan mitä tahansa. Tai olla tekemättä mitään. 

Näiden pohdintojen jälkeen haluan ensin pahoitella viivästynyttä kirjoitusväliä. Sain edellisen blogitekstin viimeistelyä vaille valmiiksi pari viikkoa sitten sunnuntaina, jonka jälkeen oli tarkoitus maanantaina laittaa se nettiin. Maanantain jälkeen tajusin, että kaikki informaatio edellisessä tekstissä oli väärää, sillä alle vuorokaudessa asiat muuttuivat hyvinkin radikaalisti. Meinasin jättää koko tekstin julkaisematta, mutta tajusin, että on siinä myös taas vähän lisää arkea täältä ja tuleepahan kaikille selväksi, kuinka nopeasti asiat muuttuvat. 

Maanantai-aamu meni normaalisti radalla, jonka jälkeen palasin talliin siivoilemaan. Hinkkasin juuri ponien vesiautomaatteja, kun rehuhuoneesta alkoi kuulua hirveää huutoa ja tavaroiden lentelyä. Pomo ja Jenni -alias Texas- ottivat yhteen astetta rajummin, eikä syy selvinnyt minulle heti, joten päätin pysyä poissa tieltä ja jatkaa automaattien pesua. Seuraavaksi näen kun Jenni ottaa pyöränsä ja poistuu paikalta välittömästi. Pomo laittaa muutaman hevosen kuntoon ja painuu närkästyneenä sisälle. Kun tilanne on ohi, kaikki loput FIN-Teamin jäsenet (minä, Paula ja Fanni) kerääntyvät käytävälle puimaan äskeistä kohtausta. 

Selvisi, että Texas oli antanut Russelille sunnuntaina Glenbuterolia (hengitysteitä avaavaa lääkettä), jota pomo oli edellisenä aamuna käskenyt antaa. Hankalan asiasta teki se, että nyt pomo väitti kivenkovaan, ettei koskaan ole käskenyt mitään tuollaista, eikä kyseinen hevonen ole koskaan edes syönyt kyseistä ainetta. Viimeisen väitteen pystyin itsekin kumoamaan välittömästi, sillä syötin hevoselle juuri puolentoista viikon kuurin Glenbuterolia pomon käskystä. Olen siis nyt ollut muutaman viikon vastuussa kaikkien hevosten lääkityksistä ja kun itse vietin sunnuntaina vapaapäivää ja pomo oli nukkumassa, ei tytöillä tietenkään ollut varmaa tietoa, kuka saa mitäkin. Itse tietenkin olin jättänyt puhelimen olohuoneeseen, joten en ollut edes kuullut Jennin soittoa aamulla.Glenbuteroliin tuo hevonen ei kuole, mutta hieman kinkkisen asiasta teki lääkkeen doping-aika, joka on n. viisi-kuusi vuorokautta. Russelin kun piti kisata torstaina. 

Jenni siis irtisanoi itsensä välittömästi ja muutamaa tuntia myöhemmin myös Fanni oli sitä mieltä, että eiköhän tämä ura täällä ollut tässä, joten molemmat tytöt lähtivät aamun jälkeen kävelemään. Molemmat saivat kuitenkin jo seuraavaksi päiväksi uudet työt, joissa ovat nyt viihtyneet paremmin kuin hyvin. Iltapäivällä kun palasin talliin tekemään iltavuoroa, pomo tepasteli käytävällä vastaan hyvin vaisuna. Hetken päästä avautui minulle, kuinka molemmat tytöt ovat nyt lähteneet (esittäen toki tilanteen siten, että hän on täysin syytön) ja jos minua vielä kiinnostaa tuo nuorien breikkaus (=nuorten totuttaminen satulaan, opetus maastakäsin ja valmistelu ensimmäiseen ratsastukseen), niin paikka olisi nyt minun. Tottakai minua kiinnosti, sillä olin puhunut jo aikaisemmin, että mikäli vauvojen kanssa tarvitaan apua, autan enemmän kuin mielelläni. Tuosta päivästä lähtien viikkotuntimäärät nousivat hurjasti, mutta mikäs sen mukavampaa kuin tehdä unelmatyötä ja rikastua. ;)

No, koittipa sitten armas keskiviikko. Oltiin taas lopettelemassa Paulan kanssa aamutallia ja siivoiltiin viimeisiä jaardeja kun itsellä alkoi keittää vähän kauempaa kuuluva hassu vihellys. Joko A) naapurin papukaija on taas oppinut uuden sävelmän tai B) tallin ulkoseinällä istuu joku äärettömän raivostuttava lintu. Jälkeenpäin selvisi, että Paula oli tuskaillut saman sävelmän kanssa ja molemmat olivat sillä asenteella, että jos tuo ei hetken päästä lopu, niin tuo lintu nistitään. Muutaman minuutin päästä pomo huikkasi meikäläisen viimeiseen jaardiin, jonka ovelle jäin seisomaan monttu auki. Pomo seisoi keskellä Russelin jaardia, toisessa kädessä ponin naru ja toisessa kattila samalla viheltäen tuota raivostuttavaa ja hermoja raastavaa ääntä. "Henna mulla olis sulle tehtävä." "No kerro ihmeessä." vastasin edelleen ymmärtämättä mistä on kysymys. Voin kertoa, että meni muuten hetki ennen kuin pystyin taas mongertamaan jotain järkevää englanniksi, kun naurusta ei meinannut tulla loppua. Tehtäväni oli siis seistä keskellä jaardia, viheltää Russelille ja käskeä sen kusta kattilaan. Eipä tullut muuten viheltelystäkään aluksi mitään, kun pyrskähdin nauruun aina uudestaan ja uudestaan. 

Oli muuten huomattavasti hauskempi homma teoriassa kuin toteutettuna. Aikaa meni reilu pari tuntia, eikä tietokaan, että ruunaa olisi pissattanut. Päin vastoin, aloin jopa epäillä että viheltely autaa enempi paskomiseen, sillä kasoja kertyi valehtelematta lähemmäs 12. Parin tunnin kuluttua todettiin, että ei tuo poni oikeasti aio pissata, joten ei auttanut muu kuin pakata poni ja Henna (kattilan kanssa) traileriin ja ajaa radan klinikalle, jotta saavat pissattaa sen siellä. Tarkoitus oli siis kerätä virtsaa doping-testiä varten, voiko poni startata seuraavan päivän kisoissa. Hetken odottelun jälkeen täti tuli hymyillen ulos klinikan karsinastaan pissa kipossa. Huokaistiin helpotuksesta, ettei operaatioon mennyt koko päivää, pakattiin poni autoon ja hurautettiin kotiin. Myöhemmin selvisi, että doping-aineita ei enää löytynyt joten poni saattoi huoletta juosta kisoissa. Ja niinhän siinä kävi, että Russeli myös voitti kyseisen lähdön. ;)

Seuraavana päivänä töissä oli vastassa hyväntuulinen -krapulainen- pomo, joka ensitöiksi tunki minulle ja Paulalle 50 dollaria käteen hyvästä työstä. Palkankorotuskin tuli, joten eipä meillä ole Paulan kanssa paljoa valittamista ollut. Muutenkin ollaan saatu sellaista prinsessa-kohtelua, ettei tosikaan. Taisi pomo tosissaan pelästyä, että mekin lähdetään yhtä yllättäen kuin Fanni ja Jenni. Eli vaikka päivät on nyt pitkiä, huumori kukoistaa ja mukavaa on. Naapuritalliltakin oli tullut epämääräisiä kyselyjä, että mikä ihme on, kun Saatanan Kätyrin tallista kuuluu nykyään niin paljon naurua. Toki kotona tulee jatkuvasti kitinää katkerilta kämppiksiltä, jotka ovat lentäneet pihalle kyseisestä paikasta, mutta hei eihän se mun ongelma ole. Että jos mä viihdyn, niin mä viihdyn, eikä se silloin ole rakkaat teiltä pois. ;)

Ja koska aurinko paistaa, tää tyttö taitaa siirtyä pihalle nauttimaan aamukahvistaan. ;)

H

Ei ole helppoa olla vittumainen ämmä. Eiku siis nainen...

Onpa taas vierähtänyt yli viikko siitä kun sain jotain raapusteltua ylös. Aika menee täällä vaan niin uskomattoman nopeasti, että sitä ei vaan yksinkertaisesti muista tai tajua kirjoittaa. Mutta arkeahan täällä eletään, töitä, töitä ja vielä vähän töitä. Ja ratkiriemukasta BB-taloelämää. Voin sanoa että elämä täällä käy toisinaan aika... hervottomaksi.

Viime viikon loppuviikko oli enemmän kuin mielenkiintoinen. Meidän viimeisestä aussityöntekijästä kuoriutui nipottava ämmä, vaikka tähän asti nainen on ollut hyvinkin mukava ja erittäin ystävällinen minulle. Yhden päivän sain kuunnella nipotusta mitä ihmeellisimmistä asioista (en osannut laittaa suitsia, en osannut kääntää hevosta katoksessa yms.) ja siinä sitten vaan monttu auki ihmettelin, että mitä hittoa on tapahtunut. Kävi täti vielä Paulallekin avautumassa, että sori että sun täytyy siivota nämä jaardit, vaikka Hennan olisi pitänyt tulla ne siivoamaan, mutta ei ole näkynyt. WTF?! Olisin juossut radalta riemusta kiljuen siivoamaan ne parikymmentä jaardia, jos joku olisi vain sinne käskenyt sen sijaan, että sain radalla koko ajan lisää hommaa kyseiseltä naiselta ja vittumaista palautetta kaikesta.

Yhdessäkin vaiheessa olin juuri saanut meidän parivuotiaalle, tosi tosi tosi herkälle tammalle laitettua orikuolaimen pitkän väännön jälkeen (tamma ei avaa suutaan, nostaa pään ylös ja jos yrittää väkisin siinä vaiheessa sen laittaa, hyppää kyllä surutta pystyyn ja saa paniikkikohtauksen, jos kuolain jää suuhun roikkumaan) ja talutin tammaa pesupaikalle, niin tämä tulee perässä sanomaan, että "Henna et sä mitään hevosta mene pesemään, vaan tulet satuloimaan tämän toisen hevosen nyt!" Olin automaattisesti ajatellut, että kun hän itse seisoi kyseisen hevosen vieressä, niin voi sen myös satuloida, mutta ei, halusi sitten seistä siellä tärkeänä tekemättä mitään, kun pomo oli poissa. Ja näki kyllä jo siinä vaiheessa kun orikuolainta yritin laittaa, että olen menossa pesemään hevosta, joten olisi voinut tulla jo silloin sanomaan, eikä odottaa, että olen saanut sen orikuolaimen tammalle ja saanut tamman pesupaikalle. Voin sanoa, että silloin teki mieli avata sanainen arkkuni ja antaa palautetta tästä käytöksestä, mutta kuten tapoihini kuuluu, talutin tamman nöyränä takaisin, pahoittelin kömmähdystäni ja satuloin sen toisen hevosen.

Tätä siis kuuntelin viime viikon lopun. Pomon ollessa paikalla nainen käyttäytyi siis aina todella mukavasti, mutta heti kun hän sai jäädä yksin sijaispomoksi, kuoriutui hänestä arvosteleva ja nipottava täti. Onneksi tilanne normalisoitui tällä viikolla ja nyt kun ei ole hänen kanssaan tarvinnut kahdestaan jäädä, on välit pysyneet taas samanlaisina kuin ennen. En sitten tiedä, oliko tuolla jotain stressiä tms., sillä nyt hän on taas minua kohtaan sama normaali, mukava itsensä.

Olemme myös tehneet Finland Teamin kanssa historiaa töissä. Kahteen viikkoon ei ole irtisanottu ketään! Pomo on lähes joka päivä hirmu hyväntuulinen ja jaksaa antaa positiivista palautetta. Sanoi myös tällä viikolla, ettei hänellä ole koskaan ollut näin hyvää työntekijätiimiä, joten pointsit suomalaisille! Meitä on tuolla nyt siis kolme suomalaista (minä, Paula ja Fanni), jotka tekevät säännöllisesti aamua ja iltaa. Tämän lisäksi aamuja tekee tuo -jo edellisissä kappaleissa mainittu- Sharon, sekä aina välillä auttelemassa käy Paul. Jenni alias Texas puuhaa aamupäivisin meidän vauvojen kanssa pyöröaitauksessa ja tekee sitten meidän kanssa myös iltoja. Voin siis rehellisesti sanoa viihtyväni töissä tällä porukalla paremmin kuin hyvin! ;)

Viime viikon perjantai ei ehkä ollut ihan meikäläisen päivä. Tuon kiukuttelevan tädin lisäksi meinasin päästä hengestäni parin hevosemme osalta. Olin varikolla satuloimassa pomon kanssa pari vuotiasta Helenus-nimistä ruunaa, joka muistuttaa kokonsa puolesta enemmän pohjoisruotsin hevosta kuin täysiveristä. En sitten tiedä, pelästyikö poika jotain vai sättäsikö muuten vain, mutta käännähti yhtäkkiä siten, että liiskasi meikäläisen vasemmalla puolella päin varikon välipuomia. Voin sanoa ettei ikinä ole meikäläisen selästä sellaista rutinaa kuulunut ja hetken jo luulin, että nyt tuli lähtö. Vihdoin ja viimein ruuna suostui väistämään ja totesin, ettei onneksi mitään ainakaan murtunut. Kipeä tuo selkä oli sen aamun, mutta illalla olo oli todella vetreä eikä sattunut enää mihinkään. Tuli siis väännettyä kaikki nikamat paikalleen tuon ruunan toimesta. ;)

Myöhemmin jaoin heiniä tallilla ja oli enää muutama poni jäljellä, kun kävin antamassa yhdelle tammalle heinät. Juuri ennen kun sain laskettua heinät jaardissa olevaan astiaan, tammalla napsahti päässä ja se aloitti hervottoman riehumiskohtauksen ja minua päin pukittelun. Ikinä en ole karsinassa ollessani pelännyt, mutta tuossa kerkesin hetken miettiä, että jos tästä selviän ilman osumaa, niin ihme on. En siis päässyt ulos, vaan jäin jumiin seinää vasten ja karjuin minkä kurkusta lähti. Kuin ihmeen kaupalla pääsin vihdoin ja viimein ulos jaardista, enkä saanut osumaa! Ilkeä tuo tamma ei missään nimessä ole, mutta oli ollut muutaman päivän pelkästään seisonnassa, joten virtaa olisi riittänyt vaikka koko Ascotille. Seuraavana päivänä tehtiin tamman kanssa halipusu-sovinto, eikä sen jälkeen ole enää meikäläisen kanssa riehuttu. :)

Samainen tamma myös repäisi tällä viikolla. Olin yksin varikolla satuloimassa Prinsessaa, kun Fanni ja Paula olivat hakemassa hevosia ja pomo oli katsomassa hevosten treenejä. Yhtäkkiä tuo viereisessä katoksessa oleva tamma sai jonkun oman kohtauksen ja alkoi hyppiä pystyyn (= vetopaniikki). Meillä nyt päivittäin aina joku repii itsensä irti, joten tässä vaiheessa jätin satuloinnin sikseen ja menin rauhassa tamman työ ajatuksena laittaa se taas kiinni kun on repinyt itsensä irti. Nämä siis saattavat yhtäkkiä päättää, että pelästyvät jotain, repivät itsensä irti, jäävät vaan seisomaan ja rauhoittuvat nanosekunnissa taas siten, että voit sitoa ponin kiinni uudestaan, ilman että se menee paniikkiin tai tekee sitä uudestaan. Kuten jo aikaisemmin olen kertonut, näiden ajatuksen juoksussa ei aina voi pysyä mukana, sillä saattavat yhtäkkiä alkaa riehua ihan ilman syytä ja rauhoittuvat hetken päästä aivan yhtä nopeasti. Siksi meillä on katoksessa kaikkien kiinnitysnarujen päässä paalinarut, jotka katkeavat aina jossain vaiheessa ennen kuin hevonen kerkeää taittaa niskansa.

No kuitenkin. Pääsin tamman luo ja se hyppi vieläkin pystyyn ollen toiselta puolelta kiinni. Kun toisella puolella oleva naru napsahti viimein poikki, tamma ei rauhoittunutkaan kuten normaalisti, vaan jatkoi pystyynhyppimistä niin kauan, että kaatui loppujen lopuksi selälleen suoraan nurkkaan. Tässä vaiheessa itsekin jo vähän pelästyin, sillä tamma jäi nurkkaan jumiin ja riehui minkä pystyi, eikä sitä todellakaan voinut mennä ottamaan sieltä kiinni. Onneksi Mervi sattui paikalle, sillä samalla sekunnilla myös tuo Prinsessa repi vieressä itsensä irti. Tässä sitten tein sekunnin päätöksiä, että otanko Prinsessan kiinni vai yritänkö uhkarohkeasti tarttua tuon riehuvan tamman naruun.

Päätin ottaa Prinsessan kiinni (pomon kultamussukkaponi, joten jos tälle sattuu jotain, tulee kuolema) ja samaan aikaan Trevor, riehuvan tamman omistaja juoksi repimään tammaa pystyyn. Kerran joutui hänkin perääntymään, sillä ilmaa holtittomasti halkovat kaviot todellakin sojottivat suoraan ylöspäin ja jos mikään menee pieleen, tilanne voi käydä todella vaaralliseksi. Jossain vaiheessa tamma rauhottui hetkeksi, sillä tajusi ettei pääse siitä itse minnekään. Istui siis perseellään lamaantuneena nurkassa, jolloin Trevor sai kiskottua sen kyljelleen. Tämän jälkeen tamma makasi selällään ketarat ojossa kahden varustuspaikan välissä olevan tangon alla ja näin jo mielessäni kauhukuvia, kun se yrittää nousta pystyyn ja katkaisee selkänsä yläpuolella olevaan tankoon. Onneksi tamma riehui sen verran, että liikkui hivenen eteenpäin ja nousi siten, että vain perse kolahti välitankoon. Sen jälkeen se pörähti muutaman kerran ja jäi seisomaan viereiseen varustuspaikkaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. WTF?! Luoja etten aina pysy mukana näiden ajatuksenjuoksussa! :D

Töissä siis menee suurin osa ajasta, mutta kerkeää täällä vapaatakin viettämään. Viikko sitten perjantaina käytiin todella mukavassa paikassa syömässä työporukan kanssa Fremantlessa. Muuten tulee pyörittyä keskustassa, Belmontissa yms. ja vähän on tullut shoppailtuakin. Mm. GPA:n tilasin tuossa perjantaina. ;) Tulevalla viikolla pitäisi päästä sitten vihdoin ja viimein ihan selkään asti. Totesin kyllä jo heti aluksi, että meikäläisestä tuskin tulee täällä freelancer-ratsastajaa, sillä sen verran tykkään kuitenkin ihan tästä perusduunistakin ja maastakäsintyöskentelystä, joten jos valita pitää, niin ennemmin koitan erikoistua noiden nuorten kanssa puuhailemiseen.

Mielenkiintoinen lopetus tälle viikolle ja vittumaisille ämmille tuli sunnuntai-aamuna. Oltiin Jennin kanssa kävelyttämässä hevosia, kun yhtäkkiä Steven juoksee keskelle tietä kiroillen kuin pieni sika pitäen kiinni kädestään. Tyyppi istuu keskelle tietä, ulvoo kivusta ja vasta sitten huomaan joka paikkaan lentävät veripisarat. Tehtiin väittömästi uukkari ja juostiin ponien kanssa katsomaan, mikä on hätänä. Ainut mitä tässä vaiheessa selvisi, että pari sormea on melkein irti ja sairaalaan on päästävä. Onneksi Ville oli naapurissa autolla ja pääsi viemään Stevenin välittömästi terveyskeskukseen. Nähtiin Steven myöhemmin illalla ja kuulema normaali kirurgi ei voinut tehdä kädelle mitään, sillä osa jänteistä oli myös vaurioitunut ja lopullinen leikkaus olisi vasta huomenna. Selvisi, että Stevenillä oli ollut riita tyttöystävänsä kanssa, joka oli pamauttanut lasioven päin Stevenin kättä. Tietenkin ovi oli mennyt tohjoksi ja rikkonut samalla käden. Naiset vaarallisia suuttuessaan? Ehei...

Ascotin Hevosihmemaa vaikenee, mutta vain hetkeksi.

H

Kilpurin elämää Ascotissa

Hajanaisista leikkauksista hevosten arkeen heränneiden kysymysten pohjalta päätin tehdä nyt hieman laajemman vastauksen kaikille kyselijöille. Koitan tähän siis saada kerättyä nyt hieman faktoja hevosten elämästä, valmennuksesta, kilpailuista yms.

Tiivistettynä siis laukkahevosen elinkaari vastaa paljolti ravurin elinkaarta Suomessa. Kaikenkaikkiaan nuorten, treeniin menevien hevosten määrä on hurja ja näistä oikeasti vain todella pienestä osasta tulee niitä huippuja, niin kuin se taitaa olla vähän lajissa kuin lajissakin. Täällä vaan on se ero, että rahasummat joita hevosiin laitetaan jo heti vuosikkaina, ovat ihan uskomattoman suuria, valmennusmaksuista yms. puhumattakaan. 

Hevoset siis vieroitetaan 4-8 kk ikäisinä ja laitetaan laitumille kasvamaan laumoissa. Yleensä vuotiaina ponit huutokaupataan, jonka jälkeen suurin osa jatkaa vielä kasvamista laitumilla. N. puolitoistavuotiaina aletaan hevosia totuttaa satulaan, mutta jos kyseessä on hirveän pieni tai keskenkasvuinen otus, voidaan totutus tehdä myös vasta parivuotiaina. Tässä vaiheessa hevoset siirtyvät ratsuttajille talleihin ja niitä aletaan treenata pyöröaitauksissa totuttaen ensin varusteisiin ja sitten ratsastajaan. Kun peruskoulutus on tehty, lähdetään hakemaan peruskuntoa takaradalla ravi- ja laukkatyöskentelyssä. Tässä välissä tyyli riippuu ihan valmentajasta/omistajasta, meneekö hevonen aina välillä lepäilemään laitumelle yms. ja miten hevosta kaikenkaikkiaan aletaan treenata. 

Ratatreenissä olevia hevosia ratsastetaan n. 6 krt viikossa, useimmiten ihan hikeen asti. Päivän treeni voidaan korvata myös uittamisella, sillä radan vieressä on hevosille tarkoitettu uima-allas. Meillä myös jotkut hevosista on saatettu ensin ratsastaa aamulla radalla ja käydä sitten vielä päivällä uittamassa. Yleensä siis tallissa kaikki hevoset on jotenkin treenattavia tai koulutettavia, sillä pelkkä valmentajalla seisottaminen on sen verran kallista, ettei siellä kannata pitää esim. toipilaita lainkaan. Nämä viedään siis usein laitumelle lepäämään. Meiltäkin lähti tänään yksi virus-tapaus ja takajalkojen nivellukoista kärsivä tamma pellolle, sillä viikkohinnat pyörivät sadoissa dollareissa. 

Meillä siis treenattavat ovat iältään 2-6 -vuotiaita. Mukaan mahtuu muutama kilpaileva otus, jotka iältään 4-6 -vuotiaita, loput taitaa sitten olla ihan näitä perustreenattavia. Muistaakseni n. kymmenvuotiaiksi asti juoksevat ne, jotka oikeasti pärjäävät. Jos ei nuorena ala tulosta tulla, ei näitä kai hirveän kauaa yritetä väkisin juoksuttaa. Vähän sama kuin ravureilla: jos ei juokse, niin ei juokse. Eipä se siitä muuksi muutu, vaikka kuinka treenaisi tai erikoisrehuja syöttelisi. Nämä, joista ei laukkureita tule, menevät sitten joko harrasteratsuiksi tai monttuun. Monttuun siis pääosin ne, joilla havaittu jotain vikaa jossain, eli rikkinäisiä ei kauheasti aleta kierrättää. Tilanne siis sama kuin Suomessa, eli nuo exät luokitellaan paljolti "ongelmajätteeksi", vaikka näillä kuitenkin se hyvä puoli että soveltuvat rakenteeltaan huomattavasti paremmin ratsuiksi ja on niiltä osin huomattavasti helpompi kouluttaa. Eli usein omistajan päätettäväksi jää, kuinka pitkälle treenataan ja iästä & terveydentilasta riippuen mietitään, myydäänkö ratsuksi vai laitetaanko suoraan monttuun.

Nämä hevoset, jotka pärjäävät saavat usein ihan arvokkaan vanhuuden. Tammat ja orithan soveltuvat vielä juoksujensa jälkeen siitokseen, joten osa jatkaa uraansa siitoshevosena. Täällä kun vuotiaista voidaan maksaa jo pelkästään sukujen perusteella huutokaupassa satoja tuhansia dollareita.

Useimmat vaivat terveydentiloissa taitavat olla jalkavaivat, kuten ravureilla. Omakohtaisia kokemuksia minulla kuitenkin näistä vielä varsin vähän, sillä tässä kuukauden aikana tuo meidän nivellukkoinen taitaa olla toinen jalkavaivainen, johon olen törmännyt. Yksi jänneongelmainen oli tallissa myös, kunnes sekin siirrettiin laitumelle. Tässä parin neliökilometrin säteellä on kutienkin jo sen verran monta klinikkaa, että ongelmat saadaan selvitettyä nopeasti ja hoidot aloitettua välittömästi. Meillä tuossa reilun parinkymmenen hevosen tallilla käy eläinlääkäri n. pari kertaa viikossa, kengittäjään tuntuu törmäävän melkein päivittäin ja näiden lisäksi sitten hiipparoi hevoshammaslääkäriä, hierojaa yms. Kyse on kuitenkin kilpahevosista, joten niin kauan kun hevoset ovat treenissä, terveydentiloista pyritään huolehtimaan ensiluokkaisesti, jotta mahdollisuuksia olisi tulevaisuuden kilpahevosina. Voi siis sanoa, että rahaa näissä on ainakin kiinni. 

Itse kuitenkin yllätyin siitä, että monella hevosella on jo nuorena todella hyväasentoiset jalat, eikä täällä käytetä esimerkiksi treeneissä suojia juuri ollenkaan. Tästä voitaisiin siis vetää johtopäätöstä siihen suuntaan, että kun jalostuksessa käytetään pärjänneitä hevosia, ovat usein näiden jalat terveet ja käyttöönsoveltuvat, joten luultavasti myös periyttävät tätä. Meillä ei hevosten jalkoja edes kylmätä treenin jälkeen tms. ja silti lähes aina ovat hevosten jalat täysin kuivat. Jos siis turvotusta tai aristusta ilmenee, on kyse luultavasti jostain vakavammasta kuin perusrasituksesta aiheutuneista oireista. Hevoset seisovat suurimman osan ajasta hiekkapohjaisissa karsinoissa ja treeni tapahtuu melkein pelkästään hiekalla. Suomen mittakaavassa siis pohjat ovat raskaita. Suurin osa kävelytyksistä suoritetaan asfaltilla, joten vastapainoksi pohja on todella kova. En sitten tiedä, onko se juuri tämä kontrasti näiden eri pohjien välillä vai mikä, ettei nämä tuosta pehmeästä pohjasta tunnu rikki menevän. ;)

Sitten ruokinnat. Hevoset siis syövät pääsääntöisesti väkirehuja. Meillä väkirehuja menee olki- ja heinäsilpun seassa n. 30-40 litraa päivässä. Tähän mahtuu siis mm. pellettiä, kauraa, eri myslisekoituksia yms. Jokaisella hevosella on oma ruokintasuunnitelmansa. Tämän lisäksi hevoset saavat siivun olkea per päivä. Jossain tallilla oli joku kuulema törmännyt myös ihan heinä heinä paaleihin, mutta se tuntuu olevan täällä harvinaista herkkua. Hevoset ruokintaan pari kertaa päivässä + osaa käydään vielä erikseen syöttelemässä vihreällä.

Sitten voisin pikaisesti vielä tiivistää tämän meidän päivärytmin. Eli meillä alkaa aamutalli 3:30 ruokinnalla. Ennen neljää aletaan viedä hevosia radalle niin trailerilla kuin taluttaen. Hevosille varusteet päälle, ratsastaja selkään, radalle, pesulle ja takaisin talliin. Yleensä kaikki hevoset on treenattu meillä viimeistään seitsemään mennessä. Jos vaan työntekijätilanne antaa periksi, tällä välin joku on jäänyt siivoamaan jaardeja ja muille jää enää hommaksi jakaa heinät, tarkistaa vedet, huoltaa varusteet ja lakaista käytävä. Näinä päivinä aamutallista pääsee kotiin kahdeksan maissa. Jos siivous aloitetaan vasta, kun kaikki hevoset on treenattu, venyy kotiinpääsy tunnilla, maksimissaan parilla. 

Tässä välissä yleensä nuoria koulutetaan pyöröaitauksessa, osaa ratsastetaan takaradalla, hevosia kengitetään, käytetään klinikoilla, huolletaan muuten yms. Muut hevoset lepäilevät kahteen asti, kunnes jaardit siivotaan taas uusiksi. Jaardien siivouksen jälkeen osaa käydään taluttelemassa ja syöttelemässä, osaa taas uittamassa yms. Tämän jälkeen jaetaan seuraavat väkirehut ja tyhjennetään mahdolliset vanhat, syömättömät ruoat kupeista. Olkia eivät saa enää päivällä. Sitten heitetään yötä varten olevat loimet päälle, käydään vielä jaardit läpi ja päivän työt on pulkassa.

Tässä nyt siis pähkinänkuoressa elämä täällä meillä. Koitan lähipäivinä kirjoitella joistain asioista vähän syvällisemmin, kuten juuri noista terveydentiloihin liittyvistä asioista, hevosista ja niiden käyttäytymisestä yms. Nyt alkaa uni painaa silmää, joten pakko mennä nukkumaan. :)

Elämää BB-talossa ja sen ulkopuolella

Huomenta Suomi! Täällä porskutetaan kovaa vauhtia kohti kesää. Päivälämpötilat alkaa lähentyä kolmeakymmentä ja kun aamulla reippailee talliin 3:30 saa takin heittää jo aika pian pois. Ehkä sitä kohta uskaltaa luopua myös pitkistä kalsareista. ;) Ja niille siis tiedoksi, jotka eivät vielä tienneet, että täällä heittelee vuorokauden aikana nämä lämpötilat ihan 5 - 30 plus-asteen välillä.

Maanantaina tuli se kauan pelätty aamu. En herännyt kelloon. Onneksi Paula on nyt samassa paikassa töissä ja potki meikäläisen viime hetkellä ylös. 5 minuuttia myöhästyttiin, mutta selitin asian ja se oli kaikkien yllätykseksi sillä kuitattu. Odotin että vastassa olisi hurja hirviö, joka huhujen mukaan kuoriutuu aina tilaisuuden tullen kuorestaan, mutta ei. En siis ole vieläkään saanut kulmakunnan potkutilastoja johtavaa työnantajaa suututettua tai edes ollut paikalla, kun tällainen räjähdys tapahtuu, vaan minulla on tämän reilun kolmen viikonkin jälkeen henkilökohtaisesti hyvin positiivinen kuva tästä ihmisestä. 

Kuten varmaan olen jo kertonut, meillä on töissä tuo vaihtuvuus aika hurjaa. Keskimäärin kerran viikossa lentää ihminen pihalle, reilun kuukauden aikana on nyt kuitenkin potkittu viisi vai kuusi ihmistä ulos. Kun viime viikolla viimeinen aussitäti lensi pihalle, meillä on nyt aivan loistava suomalais-tiimi töissä, joten tällä viikolla on pakko tehdä poikkeus sääntöön ja toivoa, ettei kukaan mokaile sen enempää. Tällä tahdilla kun jatketaan, niin ei tarvitse pomon paljoa stressailla enää uusista työntekijöistä. ;)

Muuten arki alkaa olla aika leppoisen tasaista täällä. Alkuväsymys alkaa pikku hiljaa laantua ja jää energiaa tehdä muutakin. Yritän tässä kovasti saada vielä töitä aamu- ja iltatallin väliin, kun se 4-6 tuntia tuntuu täysin turhalta olla vaan kotona. Uskokaa tai älkää, mutta ei näistä hevosista saa täällä tarpeekseen. ;) 

Lauantaina hihkuin taas haltioissani, kuinka täällä vaan yksinkertaisesti osataan tehdä jotkin asiat niin paljon paremmin. Talutin radalta talliin samaan aikaan tamman ja orin, eikä puhettakaan että ori olisi vilkaissut tammaa tuon 15 minuutin matkan aikana tai edes hörissyt vastaantuleville hevosille. Faktahan se on, että oli tuo ori vielä nuori, mutta Suomessa nuo pari-kolmevuotiaat tuntuu olevan jo niitä riekkuvia ja huutelevia maailmanomistajia. Tässä sitä on sitten tullut ajankuluksi mietittyä, että mitä kaikkea siellä oikein tehdään väärin, että hevoset ovat sellaisia kuin ovat. 

Luulen että suurin vaikutus asiaan on se, että nämä kasvavat isoilla talleilla ja ammattilaisten käsittelyssä. Kukkoilua ei sallita keneltäkään, vaan asioiden tulee onnistua oli tilanne mikä hyvänsä. Hevoset viettävät ensimmäisen vuotensa laitumella, osa vielä toisen vuotensakin tullen välillä hakemaan hetkeksi peruskuntoa tallille. Eli ihan yksilön kehityksen mukaan edetään. Jos näyttää siltä, että hevonen on vielä liian kehittymätön, viedään se takaisin pellolle kasvamaan. 

Ratsukoulutus tapahtuu pyöröaitauksessa ja etenemisnopeus on Suomen tahtiin verrattuna hurja. Eli kukaan ei jää pyörittelemään peukaloita, että mistäs nyt sitten ja jos ei nyt kuitenkaan ja ehkä sittenkin. Tämän jälkeen käsittely on päivittäistä: hevosia lastataan ja kuljetetaan lähes joka aamu, talutellaan suht vilkkaasti liikennöityjä teitä pitkin, jätetään varikolla seisomaan molemmin puolin siksi aikaa että jossain välissä sitten heitetään remeleet niskaan, treenataan, pestään aina treenin jälkeen yms.  Eli nämä yksinkertaisesti tottuvat asioihin ihan pienestä pitäen. Yksikin aamu meillä seisoi parivuotias tamma varikolla varmaan pari tuntia, kun tuotiin radalle vähän liian aikaisin, enkä kertaakaan nähnyt sen kuopivan tms. Siinä se lunkisti möllötteli ja katseli, kun hevosia vilisti ympäriinsä ja hoitajia & ratsastajia hääri viereisten hevosten kanssa. Radalla siis treenataan joka aamu n. 400 hevosta. 

Kuten lähipiiri jo tietääkin, itse olen aina ollut vapaan heinän ja kokopäivätarhauksen kannattaja. No, olisittepa nähneet ilmeeni kun kuulin ettei hevoset syö täällä heinää ollenkaan ja suurin osa seisoo treenikaudella karsinassa 24/7! Pakko kuitenkin todeta näin jälkeenpäin, että järkytys ei koitunut yhtään niin pahaksi kuin olisin alunperin uskonut. Nämä syövät päivässä väkirehuja n. 30-40 litraa olkisilpun seassa (suurin osa siis olkisilppua) ja saavat päivällä siivun olkea. Tässä siis karkeasti ruokinta meidän tallilla. Jos Suomessa harrastekäytössä oleva hevonen laitettaisiin tälle ruokinnalle, voisin vaan kuvitella että olisi niin kaviokuumetta kuin ähkyäkin. Pointti onkin siis siinä, että hevosia ruokitaan oikeassa suhteessa liikuntaan. Nämä ovat kaikki hyvin hoikkia, mutta lihaksikkaita urheiluhevosia, eikä ylipainosta kärsiviä puskahevosia. Täysin verrattavissa siis ihmisten huippu-urheilijoihin. 

Sitten tuo seisontapuoli. Yllätyin hurjasti etteivät nämä näytä pahemmin kärsivän tuosta karsinoissa seisoskelusta. Täällä kun on nuo karsinat hivenen isompia (n. 4 m x 7 m), eikä mitään perus 3 x 3 bokseja kuten Suomessa. Kun jokainen poni saa purkaa pahimmat höyrynsä aamulla radalla, torkkuvat ne tyytyväisinä loppupäivän jokainen omassa karsinassaan olkea mutustellen. Iltatallin aikaan moni siis makoilee pitkin pituuttaan, eikä välttämättä vaivaudu edes silmiään avaamaan kun karsinaan menee. Osa hevosista käydään kuitenkin vielä illalla kävelyttämässä ja syöttelemässä nurmialueilla. Eli tottumiskysymys tämäkin. 

Tänään oli ensimmäinen sateinen päivä sitten ensimmäisen viikon jälkeen. Joten voi siis hyvällä omalla tunnolla istua sisällä blogia kirjoittaen auringonoton sijaan. Flunssasta koitan parhaani mukaan selviytyä, tiedä sitten mistä sellaisenkin sain alunperin kaivettua. Käytiin muuten taas viime lauantaina tutustumassa Ascotin hurjaan paikallisyöelämään. Se tarina meni näin:

Lähdettiin lauantaina Finnish Mafian kanssa syömään paikalliseen Bel Eyre -ravintolaan. Listaa aikani tutkittua päätin ottaa tutun ja turvallisen Caesar-salaatin. Kuten hyvät ystäväni tietävät, minulla on ollut taipumusta saada Rauman rafloista caesar-salaatti pekonilla vaikka olen pyytänyt sen ilman lihaa. Tästä viisastuneena esitin tiskillä kysymyksen, onko salaatissa lihaa. Tarjoilija vastasi pikaisesti, että kanaa, joten ilmoitin ottavani salaatin ilman kanaa. Nälkä alkoi jo olla ja ruokia odoteltiinkin sitten hyvän aikaa. Odotellessa selvisi, että kyseisessä paikassa alkaa myös kohtapuolin karaoke. Sain vietyä ensimmäisen lappuni, jonka jälkeen tuli ilmoitus että ruoka on valmis. Ja mitä siellä odottikaan? Caesar-salaatti PEKONILLA! 

Marssin salaatin kanssa keittiöön ja selitin ystävällisesti keskusteluni tarjoilijan kanssa ennen tilausta. Puolisen tuntia meni, kunnes sain ravintolan myöntämään virheensä, muttei puhettakaan uudesta annoksesta tai rahojen palautuksesta. No, kävin sitten vetäisemässä lämmittelybiisiksi Celine Dionin It's All Coming Back to Me -biisin ja voi sitä häpeän määrää... Kuten Putka-poppoo tietää, kuukauden laulamattomuus ja flunssa ei voi tietää mitään hyvää ja kun tähän yhdistetään vielä Dion... Seuraavaksi selvisi, että karaoke-vetäjämme on ruotsalainen. Hauskan tästä teki se, että vaikka mies oli asunut täällä 25 vuotta, ruotsalainen aksentti loisti silti läpi. ;)

Siinä sitten istuin nälkäisenä ja masentuneena. Tonin suostuttelemana suostuin pelaamaan bilistä viereiseen huoneeseen. Maria lähti mukaan, mutta se riemu loppui lyhyeen. Nuori baarimikko tuli tivaamaan meiltä henkkareita ja koska minä olin ainut kenellä oli passi mukana, ei sitten koskaan päästy pelaamaan. Suomen ajokortti kun ei täällä aja henkilöllisyystodistuksen virkaa. Siirryimme sitten takaisin viereiseen huoneeseen epäuskoisesti nauraen, sillä päätiskiltä sai tilata vaikka mitä ilman, että kukaan kysyi papereita. Viereiseen huoneeseen kun ei päässyt pelaamaan ilman passia. WTF?! 

Osa porukasta alkoi pikku hiljaa valua koteihinsa ja Jenni & Paula yrittivät vielä suostutella meikäläistä johonkin läheiseen Irkku-baariin. Pitkän harkinnan jälkeen totesin, että jos saan käydä hakemassa läheiseltä huoltsikalta leivän, niin voin lähteä. Tallustin vieressä olevalle huoltoasemalle ja juuri sinä iltana kaikki kasvisleivät olivat loppu! Ei siis jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ottaa pussi leipää ja paketti juustoa ja marssia takaisin ravintolaan ilmoittamaan, että tämä tyttö sai tarpeekseen tämän illan epäonnesta nyt ja lähtee suunnistamaan kotiin. 

Mutta ehkä tässä taas kaikki -ja vähän enemmänkin- tältä erää. Raapustelen taas elämää täältä pallon toiselta puolelta, kunhan jaksan. Toisaalta en tiedä, onko tässä arjessa mitään ihmeellisen kiinnostavaa luettavaa. Samanlaista se peruselämä on täällä, kuin Suomessa. Tai siis ei nyt ihan, sillä ei täällä muuten kaikki nyt jo panikoisi, että mitä hittoa sitä Suomessa tulee tekemään. Ei täältä kukaan enää pois halua. ;) Meillä kun on aivan mahtava porukka täällä Suomi-Aussi BB-talossa, joten tylsistä päivistä ei ainakaan tarvitse olla huolissaan. Täällä kun tulee usein naurettua kyyneleet silmissä aina muutama tunti illassa. Kuviakin voisin pikku hiljaa yrittää lisätä. Totesin vaan tuossa muutama päivä sitten, että sitä alkaa vaan olla jo niin tottunut tänne, että ei nuo palmut ja papukaijat tunnu enää yhtään niin ihmeellisiltä tai kuvattavilta, mitä aluksi. ;) See ya!

H

Elämää unelmassa

Nyt on vietetty taas pienoista hijaiseloa blogikansan ihmeellisessä maailmassa, joten pahoitteluni siitä. Facebookia seuranneet ovat kylläkin pysyneet hieman kartalla, mitä täällä pallon toisella puolella tapahtuu. Vapaan iltapäivän kunniaksi ajattelin kuitenkin taas raapustella kuulumisia julkiselle sektorille Ascotin hevosihmemaasta ja Suomi-Aussi BB:talosta.

Maanantaina rantautui Paula ja Tanja Suomesta tuliaisinaan Turun sinappia ja ruisleipää. Kumpaakaan en Suomessa sen enempää koskaan syönyt, mutta voin sanoa että on täällä mennyt nyt kuin kuumille kiville. Paula jäi tänne meille asumaan ja Tanja sai Merviltä juuri vapautuneen huoneen vuokralle. Yhden yön meitä oli täällä siis seitsemän ja sänkyjä kuusi, mutta kuten jo aikaisemmin sanoin, että jos vaan reitkeilyhenkeä löytyy ja patjat kelpaa, niin nukkumisjärjestelyt eivät koidu ongelmiksi. Jessika ja Johanna palasivat Kalgoorliesta parin viikon reissun jälkeen, mutta jatkoivat jo eilen matkaa uuteen luksusasuntoonsa. ;) Ihmisiä siis tulee ja menee, mutta sitä paremmalla syyllä tarvittaisiin ne 24/7 valvontakamerat, sillä kyllä on iltaisin välillä jokseenkin hervotonta tämä meininki.

Vaihtuvuutta on liikkeellä myös töissä. Meiltä on nyt irtisanottu työntekijöitä henkilö per viikko -vauhtia ja viime viikolla meinasi jo tulla pienoinen kriisi, kun töitä oli enemmän kuin tekijöitä siihen hätään. Nyt on tilanne kuitenkin taas tasaantunut, kun Paula Suomesta tuli meille ja nelikymppinen aussinainen liittyi muuten suomalaispainotteiseen työporukkaamme. 

Itsellä oli tarkoitus aloittaa tänään työt Trevorilla, kun tämä parin viikon tuurauksen Damianilla piti nyt olla ohi, No, mikään ei kuitenkaan koskaan ole liian yksinkertaista, kun meikäläisen asioista on kyse. Aluksi töiden Trevorilla piti alkaa maanantaina, mutta lauantaina selvisi, että ne alkavat vasta torstaina. Maanantaina kuitenkin kuulin, että Trevor haluaa minun aloittavan jo keskiviikkona. Eilen sitten töissä Damian sanoi puhelun päätteeksi, ettei Trevor luultavasti tarvitsekaan meikäläistä. Lupasi palailla vielä asiaan ja niinhän siinä sitten kävi, ettei se Trevor tarvinnutkaan uutta työntekijää. Eli tänään palasin kaikkien yllätykseksi takaisin tuttuun talliin. :)

Ihan ruusuilla tanssimista työnteko ei tällä viikolla ole kuitenkaan ollut. Maanantaina menin heti töiden jälkeen hierojalle, joka väänsi tämän meikäläisen selän vähän parempaan kuntoon. Oli hintavaa, mutta voin sanoa ettei paljon parempaa hierontaa voi olla. Kipeäksihän tuo selkä aluksi tuli, mutta nyt alkaa olla jo todella hyvä. Eilen aamulla sitten taisi olla jonkun verran kuumetta kun töihin lähdin. Sen verran heikotti ja kylmä hiki virtasi radalla kun kiristelin ponien satulavöitä. Damian sanoi heti, että kyllä vapaata saadaan järjestettyä, ettei tarvitse kipeänä täällä väkisin riutua. Pidin nyt sitten eilisen ja tämän päivän vapaata lepäillen ja kävin tekemässä vain aamutallit. Ei anna luonne periksi koko päivää sängyssä maata. ;)

Tuli myös valloitettua paikallista yöelämää tuossa viime viikolla. Torstaina lähdettiin Marian ja Sailan kanssa viettämään Ginan läksiäisiä. Ainut mitä asiasta tiesin oli, että jonnekin baariin ollaan menossa. No baari-sana oli ehkä vähän väärä tuolle Ascotin pubille, jossa juuri sinä päivänä sattui olemaan kolmen tytön strippi/tanssi-show. Hauskaa tässä oli se, että ikinä ennen en ole tuntenut olevani ylilaittautunut farkut ja huppari päällä, hiukset suoristettuna ja normaali meikki naamassa, mutta huomioliiveissä heiluvien, juuri töistä päässeiden roskis- ja rekkakuskien keskellä tuli jotenkin hölmö olo. Meidän rakas kotoisa Putka on siis yökerho tuohon verrattuna, eli siitä voi vähän päätellä minkä tasoisessa paikassa oikein oltiin. ;)

Lauantaina jatkettiin yöelämän valloitusta melkein koko Finnish Mafian voimin. Kuuden maissa mentiin Merville ja Donille grillailemaan Donin synttäreiden kunniaksi. Hyvää ruokaa, punaviiniä ja aivan loistavaa seuraa Australian -jo hivenen lämpimämmässä- illassa nuotion ympärillä. Voiko hienompaa olla? Puoli yhdentoista maissa otettiin taksi kohti Perthin keskustaa ja suunnattiin suomalaisvoimin Rocketroomiin kuuntelemaan paikallista livebandiä. Nestepitoisestihan se ilta meni ja kotiin päästiin ennen kolmea. Tein kuitenkin tutkimusta, että alkoholin hinta täällä baareissa on samaa luokkaa kuin Suomessa ja jossain paikoissa jopa kalliimpaa, joten taidan jättää tuon juhlimisen jatkossakin vähän vähemmälle.

Tänään iski ensimmäinen ahdistus, että mitä hittoa sitä Suomessa sitten joskus oikein tulee tekemään kun sinne palaa. Hevoshommat alkaa nyt tuntua enemmän kuin omalta jutulta tuon ammatinvalinnan suhteen, mutta kun yhdistetään samaan lauseeseen Suomi ja hevosalan työt, vastaus ei voi olla hirveän kukoistava. Tänään kun pyöriteltiin parivuotiaita hevosia pyöröaitauksessa Damianin ja Daven kanssa ja viereisellä takaradalla treenattiin hevosia, sitä tajusi ettei Suomessa voi tehdä mitään tällaista. Tästä palkasta puhumattakaan. Itse kun tykkään niin tajuttomasti puuhata noiden nuorien / projektien kanssa ja nyt kun siitä on mahdollista saada vielä ihan kunnon palkkaa, kun ennen sitä on tehnyt lähes "hyväntekeväisyytenä". Oli tänään puhetta pomon kanssa, että voisin jatkossakin puuhailla vielä enemmän tallin nuorten parissa kun tulin kuulema sen verran hyvin toimeen noiden kierroksilla käyvien vauvojen kanssa. Voin sanoa ettei paljoa paremmilla fiiliksillä voinut aamu mennä, vaikka samalla takaraivossa jyskytti tuo ajatus Suomeen paluusta. 

No, kuten jo aikaisemminkin totesin, aion nauttia tästä vuodesta täysillä ja hamstrata kaikki mahdolliset opit mitä täältä vaan voi hevosista saada. Joten en jää nyt rypemään ennenaikaisessa ahdistuksessa miettien ahtaita soluasuntoja, opiskelua, makaroonia, huonopalkkaisia töitä, kylmyyttä ja elämää Suomessa ilman näitä herkkiä ja uskomattoman hienoja karvaformuloita, joita näkee vain vilaukselta jos tähän mittakaavaan verrataan. Täällä kun saa välillä aamukahvinsakin juoda katsellen etupihalla syövää täysiveristä ja höpötellä pihoilta aitojen yli kurkkiville hevosille. Voiko parempaa edes kuvitella?

Kasviskeittoa ja suklaata

Elämä on siitä hassua, että ikinä ei tiedä minne se kuljettaa. Nyt vasta alkaa tajuta, että sitä on ihan oikeasti toisella puolella palloa. Yhtenä iltana sitä istui kotona ja mietti, että haluaa vaihtaa maisemaa. Ruotsiinhan sitä piti ensin lähteä, mutta kun vaihtoehdoksi tuli Australia, ei tarvinnut enää kauaa miettiä kunpaan sitä lähtisi. Tällä hetkellä tuntuu, että on täysin riippumaton mistään. Voi tehdä käytännössä katsoen mitä tahansa, eikä ole sidoksissa minnekään. 

Kai sitä voisi kutsua totaaliseksi vapaudeksi. Vaikken sitä aikaisemmin olisi uskonut, minä tosiaan nautin tästä. Eikä tämä todellakaan ole loukkaus ketään kohtaan tai minkäänlaista syytöstä siitä, että kukaan olisi meikäläistä Raumalla "kahlinnut". Päinvastoin. Tiedän että aina on paikka, jonne voi palata. Aina on ihania ihmisiä, joita kaivata. Ja vaikka olen tässä hehkuttanut kuinka ihanaa täällä on, en ole ketään unohtanut. Vaikka tuskin itse Raumaa tuleekaan ikävä, ihmisiä kyllä. Mutta sen sanon, että aion nauttia tästä vuodesta kyllä täysillä! :)

Viikko on mennyt uskomattoman nopeasti. Suurin osa päivästä menee töissä (n. 10h / pv) ja vapaa-ajalla koittaa sitten vähän kerätä energiaa nukkumalla tai shoppailemalla. Totesin tuossa jo pari päivää sitten, että en edes halua ajatella että miten sitä joskus Suomeen enää palaa. Tarvitsee varmaan lähettää jokin tavarakontti meriteitse etukäteen, että saa koko omaisuuden mukaan. Täällä kun on liikaa kaikkea ja aivan liian halvalla. ;) 

Töissä menee edelleen paremmin kuin mukavasti. Hevosia alkaa pikku hiljaa muistaa nimeltä ja hommat rutinoituvat, eikä tarvitse enää samalla tavalla stressata kuin alussa. Ajoissa olen ollut joka päivä (!), joten voi olla että palaan täältä sitten joskus aikataulullisesti ryhdistyneenä. ;) Se aussityttö, josta aikaisemmin kerroin, sai kenkää. Se ei tosin tullut yllätyksenä, mutta täytyy sanoa että melkein olisi vielä tämän viikon ollut tarvetta boksien siivoajalle, sillä nyt sitten teemme Fannin kanssa vähän pidempää päivää, kun tuon tytön hommat jäi meille. Mutta hei, lisää tunteja, lisää rahaa. Rahantuloa ei vaan voi estää. ;)

Nautin edelleen suunnattomasti näiden hevosten herkkyydestä ja luulen että tarvitsee vielä joskus itsekin hommata täysiverinen, sillä sen verran olen näihin tykästynyt. Joskus tuon herkkyyden kyllä unohtaa, niin kuin eräs kaunis päivä radalla. Olin taluttanut tallilta yhden tamman radalle ja matkalla jo huomasin, että kyseessä on astetta dynamiittisempi tapaus, kun ei paljoa malttanut kävellä matkan aikana. No, laitoin tuon sitten varikolla kiinni molemmilta puolilta ja menin satuloimaan toista hevosta. Hetken päästä tajusin, että tamma repi itseltään loimea pois ja komensin ensin kauempaa, ei vaikutusta. Kävelin tamman eteen ja läpsäytin kerran käsiä yhteen hyvinkin neutraalisti ja siten, ettei normaali suomipoku olisi reagoinut siihen mitenkään. Tämä taas hyppäsi pystyyn ja repi itsensä irti naruista. Eli joo, ei siinä sitten muuta, kuin pörisevä poni takaisin kiinni, kun malttoi laskeutua maantasalle ja opin ainakin sen, ettei näitä niin kauheasti tarvitse komentaa. Mutta onneksi mitään tämän ihmeellisempää ei ole tullut sählättyä. :)

Tänään aamulla kuulin radalla, että ensi viikolla olisi työpaikan vaihto edessä. Trevor, jolle meikäläisen piti heti mennä tarvitsee ensi viikosta eteenpäin työntekijää ja kun näin oli alunperin sovittu, siirryn sinne. Oli positiivista kuulla, että Damian ei olisi meikäläistä mielellään sinne päästänyt ja paikka on kuulema aina auki, jos ei tuolla ala hommat luonnistua tai haluan muuten vain palata takaisin. Eli nyt kun alkaa olla yhden tallin rutiinit ja hevoset päässä, niin ei kun uutta opettelemaan. ;)

Viikon jälkeen alkaa tajuta, että fyysistä tämä homma tosiaan on. Hieman tuo alaselkä nyt taas kenkkuilee, niin kuin aina kun lihaksisto on päässyt vähän huonommaksi. Huomaa kyllä heti kun on ollut taukoa ratsastuksesta -niin kuin tänä kesänä-,  ettei tuo kestä ihan samalla tavalla kuin ennen. No, eiköhän se tästä viikossa parissa taas normalisoidu kun vaan painaa duunia ja lihakset kehittyy. Tietää kuitenkin, että miksi se reagoi ja mistä, joten osaa hiukan sitä varoa ja miettiä työskentelyasennon sen mukaan. Mut hei, täältä saakin särkylääkkeitä ruokakaupasta! :D Salikortin haen heti kun kroppa tottuu tähän duuniin ja kunto alkaa olla sitä luokkaa, että energiaa riittää myös töiden lisäksi liikunnan harrastamiseen. Aion tulla Suomeen ensi kesänä rantakunnossa ja ruskettuneena, ettäs tiedätte! :D

Ruokaa saa syödä ihan kunnolla, ettei virta lopu kesken päivän. Tuota suklaata menee myös ihan kohtuudella, melkein levy päivässä on nyt tähän asti vedetty. Mutta voi melkein hyvällä omalla tunnolla vetääkin, kun on tuo kulutus vähän eri kuin vaikka kuukausi sitten. Eikä Annalla ole nyt mitään kommentoitavaa tähän suklaa-asiaan. ;) Ja kun joku pohti, että miten mun kasvisruokavalio soveltuu lihansyöjien maahan, niin voin sanoa ettei mitään ongelmaa! Täällä on melkein helpompaa olla kasvissyöjä kuin Suomessa, sillä esimerkiksi tofu- ja soija-ruokien valikoima on kaupassa huima Suomen valikoimaan verrattuna. Myös rafloissa on kasvisvalikoimaa ja ostin vielä tuollaisen tehosekottimen, joten kasviskeittoja on tullut väännettyä kotona. Hyvää, kevyttä ja terveellistä! 

Siitä tämä muuten on hassua kansaa, että kahvikulttuuri on jokseenkin erilainen. En enää yritä kahviloissa edes tilata "normaalia kahvia", sillä nämä eivät tiedä sellaista käsitettä. Aina osoitetaan järjettömän pitkää listaa erilaisia erikoiskahveja ja usein tulee sitten tilattua ihan capuccino tai long black, johon yritetään vielä tuputtaa sokeria tai maitoa. Ei kiitos, olen paljasjalkainen suomalainen ja juon yleensä kahvini mustana. Ja nämä ihmettelevät. ;)

Tulipas taas sekalaista tekstiä kun koitan taas tunkea miljoona asiaa samaan blogimerkintään. No, koitan kirjoitella tässä joku päivä vähän tarkemmin, että mitä mä täällä nyt oikein teen työkseni. Monelle se on varmaan vähän hämärän peitossa, kun taisin vain epämääräisesti ohimennen ilmoittaa useammalle, että "Lähden Australiaan hoitamaan laukkahevosia. Moikka!" :)

Australia kiittää, kuittaa ja Suomen tyttö painaa pään tyynyyn! See ya! :)

H