En uskonut lyhyessä ajassa oppivani itsestäni näin paljon, saatika huomaavani muutoksia, joita minussa on tapahtunut. Tällä hetkellä sitä elää elämää, josta tajuaa haaveillensa jo kauan, kuitenkaan tiedostamatta sitä. Olen aina ollut sitä mieltä, että haluan tehdä työtä, mikä on minulle enemmän kuin pelkkä työ. En voisi kuvitellakaan istuvani toimistossa 8-16 tehden työtä, mikä on "ihan ok" ja alkaa vasta vapaa-ajalla tehdä sitä mistä oikeasti tykkää. Nyt kun hevoset ovat minulle täyspäiväinen työ, jää oikeasti aikaa myös vain olla. Ei tarvitse ensin tehdä pitkää päivää muualla hampaat irvessä ja väsyneenä raahautua illalla räntäsateeseen ratsastamaan muutama hevonen -yleensä palkatta-, vaan vietän päivästäni töissä 8-10h hevosten parissa -ja siitä saa palkkaa-, jonka jälkeen voi tehdä ihan mitä tahansa. Tai olla tekemättä mitään.
Näiden pohdintojen jälkeen haluan ensin pahoitella viivästynyttä kirjoitusväliä. Sain edellisen blogitekstin viimeistelyä vaille valmiiksi pari viikkoa sitten sunnuntaina, jonka jälkeen oli tarkoitus maanantaina laittaa se nettiin. Maanantain jälkeen tajusin, että kaikki informaatio edellisessä tekstissä oli väärää, sillä alle vuorokaudessa asiat muuttuivat hyvinkin radikaalisti. Meinasin jättää koko tekstin julkaisematta, mutta tajusin, että on siinä myös taas vähän lisää arkea täältä ja tuleepahan kaikille selväksi, kuinka nopeasti asiat muuttuvat.
Maanantai-aamu meni normaalisti radalla, jonka jälkeen palasin talliin siivoilemaan. Hinkkasin juuri ponien vesiautomaatteja, kun rehuhuoneesta alkoi kuulua hirveää huutoa ja tavaroiden lentelyä. Pomo ja Jenni -alias Texas- ottivat yhteen astetta rajummin, eikä syy selvinnyt minulle heti, joten päätin pysyä poissa tieltä ja jatkaa automaattien pesua. Seuraavaksi näen kun Jenni ottaa pyöränsä ja poistuu paikalta välittömästi. Pomo laittaa muutaman hevosen kuntoon ja painuu närkästyneenä sisälle. Kun tilanne on ohi, kaikki loput FIN-Teamin jäsenet (minä, Paula ja Fanni) kerääntyvät käytävälle puimaan äskeistä kohtausta.
Selvisi, että Texas oli antanut Russelille sunnuntaina Glenbuterolia (hengitysteitä avaavaa lääkettä), jota pomo oli edellisenä aamuna käskenyt antaa. Hankalan asiasta teki se, että nyt pomo väitti kivenkovaan, ettei koskaan ole käskenyt mitään tuollaista, eikä kyseinen hevonen ole koskaan edes syönyt kyseistä ainetta. Viimeisen väitteen pystyin itsekin kumoamaan välittömästi, sillä syötin hevoselle juuri puolentoista viikon kuurin Glenbuterolia pomon käskystä. Olen siis nyt ollut muutaman viikon vastuussa kaikkien hevosten lääkityksistä ja kun itse vietin sunnuntaina vapaapäivää ja pomo oli nukkumassa, ei tytöillä tietenkään ollut varmaa tietoa, kuka saa mitäkin. Itse tietenkin olin jättänyt puhelimen olohuoneeseen, joten en ollut edes kuullut Jennin soittoa aamulla.Glenbuteroliin tuo hevonen ei kuole, mutta hieman kinkkisen asiasta teki lääkkeen doping-aika, joka on n. viisi-kuusi vuorokautta. Russelin kun piti kisata torstaina.
Jenni siis irtisanoi itsensä välittömästi ja muutamaa tuntia myöhemmin myös Fanni oli sitä mieltä, että eiköhän tämä ura täällä ollut tässä, joten molemmat tytöt lähtivät aamun jälkeen kävelemään. Molemmat saivat kuitenkin jo seuraavaksi päiväksi uudet työt, joissa ovat nyt viihtyneet paremmin kuin hyvin. Iltapäivällä kun palasin talliin tekemään iltavuoroa, pomo tepasteli käytävällä vastaan hyvin vaisuna. Hetken päästä avautui minulle, kuinka molemmat tytöt ovat nyt lähteneet (esittäen toki tilanteen siten, että hän on täysin syytön) ja jos minua vielä kiinnostaa tuo nuorien breikkaus (=nuorten totuttaminen satulaan, opetus maastakäsin ja valmistelu ensimmäiseen ratsastukseen), niin paikka olisi nyt minun. Tottakai minua kiinnosti, sillä olin puhunut jo aikaisemmin, että mikäli vauvojen kanssa tarvitaan apua, autan enemmän kuin mielelläni. Tuosta päivästä lähtien viikkotuntimäärät nousivat hurjasti, mutta mikäs sen mukavampaa kuin tehdä unelmatyötä ja rikastua. ;)
No, koittipa sitten armas keskiviikko. Oltiin taas lopettelemassa Paulan kanssa aamutallia ja siivoiltiin viimeisiä jaardeja kun itsellä alkoi keittää vähän kauempaa kuuluva hassu vihellys. Joko A) naapurin papukaija on taas oppinut uuden sävelmän tai B) tallin ulkoseinällä istuu joku äärettömän raivostuttava lintu. Jälkeenpäin selvisi, että Paula oli tuskaillut saman sävelmän kanssa ja molemmat olivat sillä asenteella, että jos tuo ei hetken päästä lopu, niin tuo lintu nistitään. Muutaman minuutin päästä pomo huikkasi meikäläisen viimeiseen jaardiin, jonka ovelle jäin seisomaan monttu auki. Pomo seisoi keskellä Russelin jaardia, toisessa kädessä ponin naru ja toisessa kattila samalla viheltäen tuota raivostuttavaa ja hermoja raastavaa ääntä. "Henna mulla olis sulle tehtävä." "No kerro ihmeessä." vastasin edelleen ymmärtämättä mistä on kysymys. Voin kertoa, että meni muuten hetki ennen kuin pystyin taas mongertamaan jotain järkevää englanniksi, kun naurusta ei meinannut tulla loppua. Tehtäväni oli siis seistä keskellä jaardia, viheltää Russelille ja käskeä sen kusta kattilaan. Eipä tullut muuten viheltelystäkään aluksi mitään, kun pyrskähdin nauruun aina uudestaan ja uudestaan.
Oli muuten huomattavasti hauskempi homma teoriassa kuin toteutettuna. Aikaa meni reilu pari tuntia, eikä tietokaan, että ruunaa olisi pissattanut. Päin vastoin, aloin jopa epäillä että viheltely autaa enempi paskomiseen, sillä kasoja kertyi valehtelematta lähemmäs 12. Parin tunnin kuluttua todettiin, että ei tuo poni oikeasti aio pissata, joten ei auttanut muu kuin pakata poni ja Henna (kattilan kanssa) traileriin ja ajaa radan klinikalle, jotta saavat pissattaa sen siellä. Tarkoitus oli siis kerätä virtsaa doping-testiä varten, voiko poni startata seuraavan päivän kisoissa. Hetken odottelun jälkeen täti tuli hymyillen ulos klinikan karsinastaan pissa kipossa. Huokaistiin helpotuksesta, ettei operaatioon mennyt koko päivää, pakattiin poni autoon ja hurautettiin kotiin. Myöhemmin selvisi, että doping-aineita ei enää löytynyt joten poni saattoi huoletta juosta kisoissa. Ja niinhän siinä kävi, että Russeli myös voitti kyseisen lähdön. ;)
Seuraavana päivänä töissä oli vastassa hyväntuulinen -krapulainen- pomo, joka ensitöiksi tunki minulle ja Paulalle 50 dollaria käteen hyvästä työstä. Palkankorotuskin tuli, joten eipä meillä ole Paulan kanssa paljoa valittamista ollut. Muutenkin ollaan saatu sellaista prinsessa-kohtelua, ettei tosikaan. Taisi pomo tosissaan pelästyä, että mekin lähdetään yhtä yllättäen kuin Fanni ja Jenni. Eli vaikka päivät on nyt pitkiä, huumori kukoistaa ja mukavaa on. Naapuritalliltakin oli tullut epämääräisiä kyselyjä, että mikä ihme on, kun Saatanan Kätyrin tallista kuuluu nykyään niin paljon naurua. Toki kotona tulee jatkuvasti kitinää katkerilta kämppiksiltä, jotka ovat lentäneet pihalle kyseisestä paikasta, mutta hei eihän se mun ongelma ole. Että jos mä viihdyn, niin mä viihdyn, eikä se silloin ole rakkaat teiltä pois. ;)
Ja koska aurinko paistaa, tää tyttö taitaa siirtyä pihalle nauttimaan aamukahvistaan. ;)
H
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti