Huomenta Suomi! Täällä porskutetaan kovaa vauhtia kohti kesää. Päivälämpötilat alkaa lähentyä kolmeakymmentä ja kun aamulla reippailee talliin 3:30 saa takin heittää jo aika pian pois. Ehkä sitä kohta uskaltaa luopua myös pitkistä kalsareista. ;) Ja niille siis tiedoksi, jotka eivät vielä tienneet, että täällä heittelee vuorokauden aikana nämä lämpötilat ihan 5 - 30 plus-asteen välillä.
Maanantaina tuli se kauan pelätty aamu. En herännyt kelloon. Onneksi Paula on nyt samassa paikassa töissä ja potki meikäläisen viime hetkellä ylös. 5 minuuttia myöhästyttiin, mutta selitin asian ja se oli kaikkien yllätykseksi sillä kuitattu. Odotin että vastassa olisi hurja hirviö, joka huhujen mukaan kuoriutuu aina tilaisuuden tullen kuorestaan, mutta ei. En siis ole vieläkään saanut kulmakunnan potkutilastoja johtavaa työnantajaa suututettua tai edes ollut paikalla, kun tällainen räjähdys tapahtuu, vaan minulla on tämän reilun kolmen viikonkin jälkeen henkilökohtaisesti hyvin positiivinen kuva tästä ihmisestä.
Kuten varmaan olen jo kertonut, meillä on töissä tuo vaihtuvuus aika hurjaa. Keskimäärin kerran viikossa lentää ihminen pihalle, reilun kuukauden aikana on nyt kuitenkin potkittu viisi vai kuusi ihmistä ulos. Kun viime viikolla viimeinen aussitäti lensi pihalle, meillä on nyt aivan loistava suomalais-tiimi töissä, joten tällä viikolla on pakko tehdä poikkeus sääntöön ja toivoa, ettei kukaan mokaile sen enempää. Tällä tahdilla kun jatketaan, niin ei tarvitse pomon paljoa stressailla enää uusista työntekijöistä. ;)
Muuten arki alkaa olla aika leppoisen tasaista täällä. Alkuväsymys alkaa pikku hiljaa laantua ja jää energiaa tehdä muutakin. Yritän tässä kovasti saada vielä töitä aamu- ja iltatallin väliin, kun se 4-6 tuntia tuntuu täysin turhalta olla vaan kotona. Uskokaa tai älkää, mutta ei näistä hevosista saa täällä tarpeekseen. ;)
Lauantaina hihkuin taas haltioissani, kuinka täällä vaan yksinkertaisesti osataan tehdä jotkin asiat niin paljon paremmin. Talutin radalta talliin samaan aikaan tamman ja orin, eikä puhettakaan että ori olisi vilkaissut tammaa tuon 15 minuutin matkan aikana tai edes hörissyt vastaantuleville hevosille. Faktahan se on, että oli tuo ori vielä nuori, mutta Suomessa nuo pari-kolmevuotiaat tuntuu olevan jo niitä riekkuvia ja huutelevia maailmanomistajia. Tässä sitä on sitten tullut ajankuluksi mietittyä, että mitä kaikkea siellä oikein tehdään väärin, että hevoset ovat sellaisia kuin ovat.
Luulen että suurin vaikutus asiaan on se, että nämä kasvavat isoilla talleilla ja ammattilaisten käsittelyssä. Kukkoilua ei sallita keneltäkään, vaan asioiden tulee onnistua oli tilanne mikä hyvänsä. Hevoset viettävät ensimmäisen vuotensa laitumella, osa vielä toisen vuotensakin tullen välillä hakemaan hetkeksi peruskuntoa tallille. Eli ihan yksilön kehityksen mukaan edetään. Jos näyttää siltä, että hevonen on vielä liian kehittymätön, viedään se takaisin pellolle kasvamaan.
Ratsukoulutus tapahtuu pyöröaitauksessa ja etenemisnopeus on Suomen tahtiin verrattuna hurja. Eli kukaan ei jää pyörittelemään peukaloita, että mistäs nyt sitten ja jos ei nyt kuitenkaan ja ehkä sittenkin. Tämän jälkeen käsittely on päivittäistä: hevosia lastataan ja kuljetetaan lähes joka aamu, talutellaan suht vilkkaasti liikennöityjä teitä pitkin, jätetään varikolla seisomaan molemmin puolin siksi aikaa että jossain välissä sitten heitetään remeleet niskaan, treenataan, pestään aina treenin jälkeen yms. Eli nämä yksinkertaisesti tottuvat asioihin ihan pienestä pitäen. Yksikin aamu meillä seisoi parivuotias tamma varikolla varmaan pari tuntia, kun tuotiin radalle vähän liian aikaisin, enkä kertaakaan nähnyt sen kuopivan tms. Siinä se lunkisti möllötteli ja katseli, kun hevosia vilisti ympäriinsä ja hoitajia & ratsastajia hääri viereisten hevosten kanssa. Radalla siis treenataan joka aamu n. 400 hevosta.
Kuten lähipiiri jo tietääkin, itse olen aina ollut vapaan heinän ja kokopäivätarhauksen kannattaja. No, olisittepa nähneet ilmeeni kun kuulin ettei hevoset syö täällä heinää ollenkaan ja suurin osa seisoo treenikaudella karsinassa 24/7! Pakko kuitenkin todeta näin jälkeenpäin, että järkytys ei koitunut yhtään niin pahaksi kuin olisin alunperin uskonut. Nämä syövät päivässä väkirehuja n. 30-40 litraa olkisilpun seassa (suurin osa siis olkisilppua) ja saavat päivällä siivun olkea. Tässä siis karkeasti ruokinta meidän tallilla. Jos Suomessa harrastekäytössä oleva hevonen laitettaisiin tälle ruokinnalle, voisin vaan kuvitella että olisi niin kaviokuumetta kuin ähkyäkin. Pointti onkin siis siinä, että hevosia ruokitaan oikeassa suhteessa liikuntaan. Nämä ovat kaikki hyvin hoikkia, mutta lihaksikkaita urheiluhevosia, eikä ylipainosta kärsiviä puskahevosia. Täysin verrattavissa siis ihmisten huippu-urheilijoihin.
Sitten tuo seisontapuoli. Yllätyin hurjasti etteivät nämä näytä pahemmin kärsivän tuosta karsinoissa seisoskelusta. Täällä kun on nuo karsinat hivenen isompia (n. 4 m x 7 m), eikä mitään perus 3 x 3 bokseja kuten Suomessa. Kun jokainen poni saa purkaa pahimmat höyrynsä aamulla radalla, torkkuvat ne tyytyväisinä loppupäivän jokainen omassa karsinassaan olkea mutustellen. Iltatallin aikaan moni siis makoilee pitkin pituuttaan, eikä välttämättä vaivaudu edes silmiään avaamaan kun karsinaan menee. Osa hevosista käydään kuitenkin vielä illalla kävelyttämässä ja syöttelemässä nurmialueilla. Eli tottumiskysymys tämäkin.
Tänään oli ensimmäinen sateinen päivä sitten ensimmäisen viikon jälkeen. Joten voi siis hyvällä omalla tunnolla istua sisällä blogia kirjoittaen auringonoton sijaan. Flunssasta koitan parhaani mukaan selviytyä, tiedä sitten mistä sellaisenkin sain alunperin kaivettua. Käytiin muuten taas viime lauantaina tutustumassa Ascotin hurjaan paikallisyöelämään. Se tarina meni näin:
Lähdettiin lauantaina Finnish Mafian kanssa syömään paikalliseen Bel Eyre -ravintolaan. Listaa aikani tutkittua päätin ottaa tutun ja turvallisen Caesar-salaatin. Kuten hyvät ystäväni tietävät, minulla on ollut taipumusta saada Rauman rafloista caesar-salaatti pekonilla vaikka olen pyytänyt sen ilman lihaa. Tästä viisastuneena esitin tiskillä kysymyksen, onko salaatissa lihaa. Tarjoilija vastasi pikaisesti, että kanaa, joten ilmoitin ottavani salaatin ilman kanaa. Nälkä alkoi jo olla ja ruokia odoteltiinkin sitten hyvän aikaa. Odotellessa selvisi, että kyseisessä paikassa alkaa myös kohtapuolin karaoke. Sain vietyä ensimmäisen lappuni, jonka jälkeen tuli ilmoitus että ruoka on valmis. Ja mitä siellä odottikaan? Caesar-salaatti PEKONILLA!
Marssin salaatin kanssa keittiöön ja selitin ystävällisesti keskusteluni tarjoilijan kanssa ennen tilausta. Puolisen tuntia meni, kunnes sain ravintolan myöntämään virheensä, muttei puhettakaan uudesta annoksesta tai rahojen palautuksesta. No, kävin sitten vetäisemässä lämmittelybiisiksi Celine Dionin It's All Coming Back to Me -biisin ja voi sitä häpeän määrää... Kuten Putka-poppoo tietää, kuukauden laulamattomuus ja flunssa ei voi tietää mitään hyvää ja kun tähän yhdistetään vielä Dion... Seuraavaksi selvisi, että karaoke-vetäjämme on ruotsalainen. Hauskan tästä teki se, että vaikka mies oli asunut täällä 25 vuotta, ruotsalainen aksentti loisti silti läpi. ;)
Siinä sitten istuin nälkäisenä ja masentuneena. Tonin suostuttelemana suostuin pelaamaan bilistä viereiseen huoneeseen. Maria lähti mukaan, mutta se riemu loppui lyhyeen. Nuori baarimikko tuli tivaamaan meiltä henkkareita ja koska minä olin ainut kenellä oli passi mukana, ei sitten koskaan päästy pelaamaan. Suomen ajokortti kun ei täällä aja henkilöllisyystodistuksen virkaa. Siirryimme sitten takaisin viereiseen huoneeseen epäuskoisesti nauraen, sillä päätiskiltä sai tilata vaikka mitä ilman, että kukaan kysyi papereita. Viereiseen huoneeseen kun ei päässyt pelaamaan ilman passia. WTF?!
Osa porukasta alkoi pikku hiljaa valua koteihinsa ja Jenni & Paula yrittivät vielä suostutella meikäläistä johonkin läheiseen Irkku-baariin. Pitkän harkinnan jälkeen totesin, että jos saan käydä hakemassa läheiseltä huoltsikalta leivän, niin voin lähteä. Tallustin vieressä olevalle huoltoasemalle ja juuri sinä iltana kaikki kasvisleivät olivat loppu! Ei siis jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin ottaa pussi leipää ja paketti juustoa ja marssia takaisin ravintolaan ilmoittamaan, että tämä tyttö sai tarpeekseen tämän illan epäonnesta nyt ja lähtee suunnistamaan kotiin.
Mutta ehkä tässä taas kaikki -ja vähän enemmänkin- tältä erää. Raapustelen taas elämää täältä pallon toiselta puolelta, kunhan jaksan. Toisaalta en tiedä, onko tässä arjessa mitään ihmeellisen kiinnostavaa luettavaa. Samanlaista se peruselämä on täällä, kuin Suomessa. Tai siis ei nyt ihan, sillä ei täällä muuten kaikki nyt jo panikoisi, että mitä hittoa sitä Suomessa tulee tekemään. Ei täältä kukaan enää pois halua. ;) Meillä kun on aivan mahtava porukka täällä Suomi-Aussi BB-talossa, joten tylsistä päivistä ei ainakaan tarvitse olla huolissaan. Täällä kun tulee usein naurettua kyyneleet silmissä aina muutama tunti illassa. Kuviakin voisin pikku hiljaa yrittää lisätä. Totesin vaan tuossa muutama päivä sitten, että sitä alkaa vaan olla jo niin tottunut tänne, että ei nuo palmut ja papukaijat tunnu enää yhtään niin ihmeellisiltä tai kuvattavilta, mitä aluksi. ;) See ya!
H
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti