Potkuja ja palkankorotuksia

En uskonut lyhyessä ajassa oppivani itsestäni näin paljon, saatika huomaavani muutoksia, joita minussa on tapahtunut. Tällä hetkellä sitä elää elämää, josta tajuaa haaveillensa jo kauan, kuitenkaan tiedostamatta sitä. Olen aina ollut sitä mieltä, että haluan tehdä työtä, mikä on minulle enemmän kuin pelkkä työ. En voisi kuvitellakaan istuvani toimistossa 8-16 tehden työtä, mikä on "ihan ok" ja alkaa vasta vapaa-ajalla tehdä sitä mistä oikeasti tykkää. Nyt kun hevoset ovat minulle täyspäiväinen työ, jää oikeasti aikaa myös vain olla. Ei tarvitse ensin tehdä pitkää päivää muualla hampaat irvessä ja väsyneenä raahautua illalla räntäsateeseen ratsastamaan muutama hevonen -yleensä palkatta-, vaan vietän päivästäni töissä 8-10h hevosten parissa -ja siitä saa palkkaa-, jonka jälkeen voi tehdä ihan mitä tahansa. Tai olla tekemättä mitään. 

Näiden pohdintojen jälkeen haluan ensin pahoitella viivästynyttä kirjoitusväliä. Sain edellisen blogitekstin viimeistelyä vaille valmiiksi pari viikkoa sitten sunnuntaina, jonka jälkeen oli tarkoitus maanantaina laittaa se nettiin. Maanantain jälkeen tajusin, että kaikki informaatio edellisessä tekstissä oli väärää, sillä alle vuorokaudessa asiat muuttuivat hyvinkin radikaalisti. Meinasin jättää koko tekstin julkaisematta, mutta tajusin, että on siinä myös taas vähän lisää arkea täältä ja tuleepahan kaikille selväksi, kuinka nopeasti asiat muuttuvat. 

Maanantai-aamu meni normaalisti radalla, jonka jälkeen palasin talliin siivoilemaan. Hinkkasin juuri ponien vesiautomaatteja, kun rehuhuoneesta alkoi kuulua hirveää huutoa ja tavaroiden lentelyä. Pomo ja Jenni -alias Texas- ottivat yhteen astetta rajummin, eikä syy selvinnyt minulle heti, joten päätin pysyä poissa tieltä ja jatkaa automaattien pesua. Seuraavaksi näen kun Jenni ottaa pyöränsä ja poistuu paikalta välittömästi. Pomo laittaa muutaman hevosen kuntoon ja painuu närkästyneenä sisälle. Kun tilanne on ohi, kaikki loput FIN-Teamin jäsenet (minä, Paula ja Fanni) kerääntyvät käytävälle puimaan äskeistä kohtausta. 

Selvisi, että Texas oli antanut Russelille sunnuntaina Glenbuterolia (hengitysteitä avaavaa lääkettä), jota pomo oli edellisenä aamuna käskenyt antaa. Hankalan asiasta teki se, että nyt pomo väitti kivenkovaan, ettei koskaan ole käskenyt mitään tuollaista, eikä kyseinen hevonen ole koskaan edes syönyt kyseistä ainetta. Viimeisen väitteen pystyin itsekin kumoamaan välittömästi, sillä syötin hevoselle juuri puolentoista viikon kuurin Glenbuterolia pomon käskystä. Olen siis nyt ollut muutaman viikon vastuussa kaikkien hevosten lääkityksistä ja kun itse vietin sunnuntaina vapaapäivää ja pomo oli nukkumassa, ei tytöillä tietenkään ollut varmaa tietoa, kuka saa mitäkin. Itse tietenkin olin jättänyt puhelimen olohuoneeseen, joten en ollut edes kuullut Jennin soittoa aamulla.Glenbuteroliin tuo hevonen ei kuole, mutta hieman kinkkisen asiasta teki lääkkeen doping-aika, joka on n. viisi-kuusi vuorokautta. Russelin kun piti kisata torstaina. 

Jenni siis irtisanoi itsensä välittömästi ja muutamaa tuntia myöhemmin myös Fanni oli sitä mieltä, että eiköhän tämä ura täällä ollut tässä, joten molemmat tytöt lähtivät aamun jälkeen kävelemään. Molemmat saivat kuitenkin jo seuraavaksi päiväksi uudet työt, joissa ovat nyt viihtyneet paremmin kuin hyvin. Iltapäivällä kun palasin talliin tekemään iltavuoroa, pomo tepasteli käytävällä vastaan hyvin vaisuna. Hetken päästä avautui minulle, kuinka molemmat tytöt ovat nyt lähteneet (esittäen toki tilanteen siten, että hän on täysin syytön) ja jos minua vielä kiinnostaa tuo nuorien breikkaus (=nuorten totuttaminen satulaan, opetus maastakäsin ja valmistelu ensimmäiseen ratsastukseen), niin paikka olisi nyt minun. Tottakai minua kiinnosti, sillä olin puhunut jo aikaisemmin, että mikäli vauvojen kanssa tarvitaan apua, autan enemmän kuin mielelläni. Tuosta päivästä lähtien viikkotuntimäärät nousivat hurjasti, mutta mikäs sen mukavampaa kuin tehdä unelmatyötä ja rikastua. ;)

No, koittipa sitten armas keskiviikko. Oltiin taas lopettelemassa Paulan kanssa aamutallia ja siivoiltiin viimeisiä jaardeja kun itsellä alkoi keittää vähän kauempaa kuuluva hassu vihellys. Joko A) naapurin papukaija on taas oppinut uuden sävelmän tai B) tallin ulkoseinällä istuu joku äärettömän raivostuttava lintu. Jälkeenpäin selvisi, että Paula oli tuskaillut saman sävelmän kanssa ja molemmat olivat sillä asenteella, että jos tuo ei hetken päästä lopu, niin tuo lintu nistitään. Muutaman minuutin päästä pomo huikkasi meikäläisen viimeiseen jaardiin, jonka ovelle jäin seisomaan monttu auki. Pomo seisoi keskellä Russelin jaardia, toisessa kädessä ponin naru ja toisessa kattila samalla viheltäen tuota raivostuttavaa ja hermoja raastavaa ääntä. "Henna mulla olis sulle tehtävä." "No kerro ihmeessä." vastasin edelleen ymmärtämättä mistä on kysymys. Voin kertoa, että meni muuten hetki ennen kuin pystyin taas mongertamaan jotain järkevää englanniksi, kun naurusta ei meinannut tulla loppua. Tehtäväni oli siis seistä keskellä jaardia, viheltää Russelille ja käskeä sen kusta kattilaan. Eipä tullut muuten viheltelystäkään aluksi mitään, kun pyrskähdin nauruun aina uudestaan ja uudestaan. 

Oli muuten huomattavasti hauskempi homma teoriassa kuin toteutettuna. Aikaa meni reilu pari tuntia, eikä tietokaan, että ruunaa olisi pissattanut. Päin vastoin, aloin jopa epäillä että viheltely autaa enempi paskomiseen, sillä kasoja kertyi valehtelematta lähemmäs 12. Parin tunnin kuluttua todettiin, että ei tuo poni oikeasti aio pissata, joten ei auttanut muu kuin pakata poni ja Henna (kattilan kanssa) traileriin ja ajaa radan klinikalle, jotta saavat pissattaa sen siellä. Tarkoitus oli siis kerätä virtsaa doping-testiä varten, voiko poni startata seuraavan päivän kisoissa. Hetken odottelun jälkeen täti tuli hymyillen ulos klinikan karsinastaan pissa kipossa. Huokaistiin helpotuksesta, ettei operaatioon mennyt koko päivää, pakattiin poni autoon ja hurautettiin kotiin. Myöhemmin selvisi, että doping-aineita ei enää löytynyt joten poni saattoi huoletta juosta kisoissa. Ja niinhän siinä kävi, että Russeli myös voitti kyseisen lähdön. ;)

Seuraavana päivänä töissä oli vastassa hyväntuulinen -krapulainen- pomo, joka ensitöiksi tunki minulle ja Paulalle 50 dollaria käteen hyvästä työstä. Palkankorotuskin tuli, joten eipä meillä ole Paulan kanssa paljoa valittamista ollut. Muutenkin ollaan saatu sellaista prinsessa-kohtelua, ettei tosikaan. Taisi pomo tosissaan pelästyä, että mekin lähdetään yhtä yllättäen kuin Fanni ja Jenni. Eli vaikka päivät on nyt pitkiä, huumori kukoistaa ja mukavaa on. Naapuritalliltakin oli tullut epämääräisiä kyselyjä, että mikä ihme on, kun Saatanan Kätyrin tallista kuuluu nykyään niin paljon naurua. Toki kotona tulee jatkuvasti kitinää katkerilta kämppiksiltä, jotka ovat lentäneet pihalle kyseisestä paikasta, mutta hei eihän se mun ongelma ole. Että jos mä viihdyn, niin mä viihdyn, eikä se silloin ole rakkaat teiltä pois. ;)

Ja koska aurinko paistaa, tää tyttö taitaa siirtyä pihalle nauttimaan aamukahvistaan. ;)

H

Ei ole helppoa olla vittumainen ämmä. Eiku siis nainen...

Onpa taas vierähtänyt yli viikko siitä kun sain jotain raapusteltua ylös. Aika menee täällä vaan niin uskomattoman nopeasti, että sitä ei vaan yksinkertaisesti muista tai tajua kirjoittaa. Mutta arkeahan täällä eletään, töitä, töitä ja vielä vähän töitä. Ja ratkiriemukasta BB-taloelämää. Voin sanoa että elämä täällä käy toisinaan aika... hervottomaksi.

Viime viikon loppuviikko oli enemmän kuin mielenkiintoinen. Meidän viimeisestä aussityöntekijästä kuoriutui nipottava ämmä, vaikka tähän asti nainen on ollut hyvinkin mukava ja erittäin ystävällinen minulle. Yhden päivän sain kuunnella nipotusta mitä ihmeellisimmistä asioista (en osannut laittaa suitsia, en osannut kääntää hevosta katoksessa yms.) ja siinä sitten vaan monttu auki ihmettelin, että mitä hittoa on tapahtunut. Kävi täti vielä Paulallekin avautumassa, että sori että sun täytyy siivota nämä jaardit, vaikka Hennan olisi pitänyt tulla ne siivoamaan, mutta ei ole näkynyt. WTF?! Olisin juossut radalta riemusta kiljuen siivoamaan ne parikymmentä jaardia, jos joku olisi vain sinne käskenyt sen sijaan, että sain radalla koko ajan lisää hommaa kyseiseltä naiselta ja vittumaista palautetta kaikesta.

Yhdessäkin vaiheessa olin juuri saanut meidän parivuotiaalle, tosi tosi tosi herkälle tammalle laitettua orikuolaimen pitkän väännön jälkeen (tamma ei avaa suutaan, nostaa pään ylös ja jos yrittää väkisin siinä vaiheessa sen laittaa, hyppää kyllä surutta pystyyn ja saa paniikkikohtauksen, jos kuolain jää suuhun roikkumaan) ja talutin tammaa pesupaikalle, niin tämä tulee perässä sanomaan, että "Henna et sä mitään hevosta mene pesemään, vaan tulet satuloimaan tämän toisen hevosen nyt!" Olin automaattisesti ajatellut, että kun hän itse seisoi kyseisen hevosen vieressä, niin voi sen myös satuloida, mutta ei, halusi sitten seistä siellä tärkeänä tekemättä mitään, kun pomo oli poissa. Ja näki kyllä jo siinä vaiheessa kun orikuolainta yritin laittaa, että olen menossa pesemään hevosta, joten olisi voinut tulla jo silloin sanomaan, eikä odottaa, että olen saanut sen orikuolaimen tammalle ja saanut tamman pesupaikalle. Voin sanoa, että silloin teki mieli avata sanainen arkkuni ja antaa palautetta tästä käytöksestä, mutta kuten tapoihini kuuluu, talutin tamman nöyränä takaisin, pahoittelin kömmähdystäni ja satuloin sen toisen hevosen.

Tätä siis kuuntelin viime viikon lopun. Pomon ollessa paikalla nainen käyttäytyi siis aina todella mukavasti, mutta heti kun hän sai jäädä yksin sijaispomoksi, kuoriutui hänestä arvosteleva ja nipottava täti. Onneksi tilanne normalisoitui tällä viikolla ja nyt kun ei ole hänen kanssaan tarvinnut kahdestaan jäädä, on välit pysyneet taas samanlaisina kuin ennen. En sitten tiedä, oliko tuolla jotain stressiä tms., sillä nyt hän on taas minua kohtaan sama normaali, mukava itsensä.

Olemme myös tehneet Finland Teamin kanssa historiaa töissä. Kahteen viikkoon ei ole irtisanottu ketään! Pomo on lähes joka päivä hirmu hyväntuulinen ja jaksaa antaa positiivista palautetta. Sanoi myös tällä viikolla, ettei hänellä ole koskaan ollut näin hyvää työntekijätiimiä, joten pointsit suomalaisille! Meitä on tuolla nyt siis kolme suomalaista (minä, Paula ja Fanni), jotka tekevät säännöllisesti aamua ja iltaa. Tämän lisäksi aamuja tekee tuo -jo edellisissä kappaleissa mainittu- Sharon, sekä aina välillä auttelemassa käy Paul. Jenni alias Texas puuhaa aamupäivisin meidän vauvojen kanssa pyöröaitauksessa ja tekee sitten meidän kanssa myös iltoja. Voin siis rehellisesti sanoa viihtyväni töissä tällä porukalla paremmin kuin hyvin! ;)

Viime viikon perjantai ei ehkä ollut ihan meikäläisen päivä. Tuon kiukuttelevan tädin lisäksi meinasin päästä hengestäni parin hevosemme osalta. Olin varikolla satuloimassa pomon kanssa pari vuotiasta Helenus-nimistä ruunaa, joka muistuttaa kokonsa puolesta enemmän pohjoisruotsin hevosta kuin täysiveristä. En sitten tiedä, pelästyikö poika jotain vai sättäsikö muuten vain, mutta käännähti yhtäkkiä siten, että liiskasi meikäläisen vasemmalla puolella päin varikon välipuomia. Voin sanoa ettei ikinä ole meikäläisen selästä sellaista rutinaa kuulunut ja hetken jo luulin, että nyt tuli lähtö. Vihdoin ja viimein ruuna suostui väistämään ja totesin, ettei onneksi mitään ainakaan murtunut. Kipeä tuo selkä oli sen aamun, mutta illalla olo oli todella vetreä eikä sattunut enää mihinkään. Tuli siis väännettyä kaikki nikamat paikalleen tuon ruunan toimesta. ;)

Myöhemmin jaoin heiniä tallilla ja oli enää muutama poni jäljellä, kun kävin antamassa yhdelle tammalle heinät. Juuri ennen kun sain laskettua heinät jaardissa olevaan astiaan, tammalla napsahti päässä ja se aloitti hervottoman riehumiskohtauksen ja minua päin pukittelun. Ikinä en ole karsinassa ollessani pelännyt, mutta tuossa kerkesin hetken miettiä, että jos tästä selviän ilman osumaa, niin ihme on. En siis päässyt ulos, vaan jäin jumiin seinää vasten ja karjuin minkä kurkusta lähti. Kuin ihmeen kaupalla pääsin vihdoin ja viimein ulos jaardista, enkä saanut osumaa! Ilkeä tuo tamma ei missään nimessä ole, mutta oli ollut muutaman päivän pelkästään seisonnassa, joten virtaa olisi riittänyt vaikka koko Ascotille. Seuraavana päivänä tehtiin tamman kanssa halipusu-sovinto, eikä sen jälkeen ole enää meikäläisen kanssa riehuttu. :)

Samainen tamma myös repäisi tällä viikolla. Olin yksin varikolla satuloimassa Prinsessaa, kun Fanni ja Paula olivat hakemassa hevosia ja pomo oli katsomassa hevosten treenejä. Yhtäkkiä tuo viereisessä katoksessa oleva tamma sai jonkun oman kohtauksen ja alkoi hyppiä pystyyn (= vetopaniikki). Meillä nyt päivittäin aina joku repii itsensä irti, joten tässä vaiheessa jätin satuloinnin sikseen ja menin rauhassa tamman työ ajatuksena laittaa se taas kiinni kun on repinyt itsensä irti. Nämä siis saattavat yhtäkkiä päättää, että pelästyvät jotain, repivät itsensä irti, jäävät vaan seisomaan ja rauhoittuvat nanosekunnissa taas siten, että voit sitoa ponin kiinni uudestaan, ilman että se menee paniikkiin tai tekee sitä uudestaan. Kuten jo aikaisemmin olen kertonut, näiden ajatuksen juoksussa ei aina voi pysyä mukana, sillä saattavat yhtäkkiä alkaa riehua ihan ilman syytä ja rauhoittuvat hetken päästä aivan yhtä nopeasti. Siksi meillä on katoksessa kaikkien kiinnitysnarujen päässä paalinarut, jotka katkeavat aina jossain vaiheessa ennen kuin hevonen kerkeää taittaa niskansa.

No kuitenkin. Pääsin tamman luo ja se hyppi vieläkin pystyyn ollen toiselta puolelta kiinni. Kun toisella puolella oleva naru napsahti viimein poikki, tamma ei rauhoittunutkaan kuten normaalisti, vaan jatkoi pystyynhyppimistä niin kauan, että kaatui loppujen lopuksi selälleen suoraan nurkkaan. Tässä vaiheessa itsekin jo vähän pelästyin, sillä tamma jäi nurkkaan jumiin ja riehui minkä pystyi, eikä sitä todellakaan voinut mennä ottamaan sieltä kiinni. Onneksi Mervi sattui paikalle, sillä samalla sekunnilla myös tuo Prinsessa repi vieressä itsensä irti. Tässä sitten tein sekunnin päätöksiä, että otanko Prinsessan kiinni vai yritänkö uhkarohkeasti tarttua tuon riehuvan tamman naruun.

Päätin ottaa Prinsessan kiinni (pomon kultamussukkaponi, joten jos tälle sattuu jotain, tulee kuolema) ja samaan aikaan Trevor, riehuvan tamman omistaja juoksi repimään tammaa pystyyn. Kerran joutui hänkin perääntymään, sillä ilmaa holtittomasti halkovat kaviot todellakin sojottivat suoraan ylöspäin ja jos mikään menee pieleen, tilanne voi käydä todella vaaralliseksi. Jossain vaiheessa tamma rauhottui hetkeksi, sillä tajusi ettei pääse siitä itse minnekään. Istui siis perseellään lamaantuneena nurkassa, jolloin Trevor sai kiskottua sen kyljelleen. Tämän jälkeen tamma makasi selällään ketarat ojossa kahden varustuspaikan välissä olevan tangon alla ja näin jo mielessäni kauhukuvia, kun se yrittää nousta pystyyn ja katkaisee selkänsä yläpuolella olevaan tankoon. Onneksi tamma riehui sen verran, että liikkui hivenen eteenpäin ja nousi siten, että vain perse kolahti välitankoon. Sen jälkeen se pörähti muutaman kerran ja jäi seisomaan viereiseen varustuspaikkaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. WTF?! Luoja etten aina pysy mukana näiden ajatuksenjuoksussa! :D

Töissä siis menee suurin osa ajasta, mutta kerkeää täällä vapaatakin viettämään. Viikko sitten perjantaina käytiin todella mukavassa paikassa syömässä työporukan kanssa Fremantlessa. Muuten tulee pyörittyä keskustassa, Belmontissa yms. ja vähän on tullut shoppailtuakin. Mm. GPA:n tilasin tuossa perjantaina. ;) Tulevalla viikolla pitäisi päästä sitten vihdoin ja viimein ihan selkään asti. Totesin kyllä jo heti aluksi, että meikäläisestä tuskin tulee täällä freelancer-ratsastajaa, sillä sen verran tykkään kuitenkin ihan tästä perusduunistakin ja maastakäsintyöskentelystä, joten jos valita pitää, niin ennemmin koitan erikoistua noiden nuorten kanssa puuhailemiseen.

Mielenkiintoinen lopetus tälle viikolle ja vittumaisille ämmille tuli sunnuntai-aamuna. Oltiin Jennin kanssa kävelyttämässä hevosia, kun yhtäkkiä Steven juoksee keskelle tietä kiroillen kuin pieni sika pitäen kiinni kädestään. Tyyppi istuu keskelle tietä, ulvoo kivusta ja vasta sitten huomaan joka paikkaan lentävät veripisarat. Tehtiin väittömästi uukkari ja juostiin ponien kanssa katsomaan, mikä on hätänä. Ainut mitä tässä vaiheessa selvisi, että pari sormea on melkein irti ja sairaalaan on päästävä. Onneksi Ville oli naapurissa autolla ja pääsi viemään Stevenin välittömästi terveyskeskukseen. Nähtiin Steven myöhemmin illalla ja kuulema normaali kirurgi ei voinut tehdä kädelle mitään, sillä osa jänteistä oli myös vaurioitunut ja lopullinen leikkaus olisi vasta huomenna. Selvisi, että Stevenillä oli ollut riita tyttöystävänsä kanssa, joka oli pamauttanut lasioven päin Stevenin kättä. Tietenkin ovi oli mennyt tohjoksi ja rikkonut samalla käden. Naiset vaarallisia suuttuessaan? Ehei...

Ascotin Hevosihmemaa vaikenee, mutta vain hetkeksi.

H